Tuska Open Air – perjantai

Kymmenen vuotta sitten tuli käyskenneltyä ensimmäistä kertaa Tuskan niityillä. Aikaa on kulunut ja festari kehittynyt roimasti. Järjestelyt ovat nykyään ruokapuolta lukuunottamatta niin kovalla tasolla, ettei kehumisen sanoja voi tälläkään kertaa säästellä. Järjestyshäiriöitä ei tietenkään ollut taaskaan juuri nimeksikään, mikä on Tuskan kävijälle selviö – toisin taisi olla MOT:n porukan laita silloin kuuluisan dokumentin aikoihin. Toki tänäkin vuonna paikalla oli gootteja, kasvissyöjiä, satanisteja, aseistakieltäytyjiä ja muuta epäilyttävää ainesta. Näistä se maukas soppa syntyy.

Perjantain avaus oli itselleni yllättävä. Kyllähän Gojira on tuttu bändi, mutta ihmettelin hieman näin rajun numeron lataamista heti alkuun – olisiko järjestävä taho halunnut ottaa nurisijoilta luulot pois heti kättelyssä? Itse kuulun Gojiran ihailijoihin, ja viimeisin The Way Of All Flesh -levynsä on ehdottomasti yksi soitossa kuluneimpia uutuuksia viimeisen parin vuoden ajalta. Keikka alkoi Oroboruksella, ja oli alusta loppuun silkkaa rautaa. Aurinko grillasi tässä vaiheessa sekä yleisöä että bändiä todella intensiivisesti, mutta kuuma oli tunnelma myös musiikin puolesta. Duplantierin veljesten tyylikkyyttä ei voi kuin ihailla, Gojira on onnistunut luomaan varsin tunnistettavan soundin. Kova noste on aivan selvästi ansaittua.

Samaa ei voi sanoa päälavan seuraavasta valloittajasta, jenkkiroskabändi All That Remainsista, joka on profiililtaan kuvottavaa lippisheviä – juuri sellaista saastaa, jota amerikkalaiset nykyään metallina ihmiskorville tyrkyttävät. Tervemenoa Raumanmerelle tai ihan mihin tahansa, minut tällainen bändi saa vain raivostumaan. Radio Rock-lava sai kerrankin nimelleen vastinetta, vokalistin lavaspiikit olivat ala-arvoisuudessaan ja esipuberteettisuudessaan niin surkeita, ettei moista kehnoutta kuule edes Korporaatiossa. Parempi pysyä terrorismilain tällä puolen, kidutusta en nimittäin kestäisi kuin maksimissaan viisitoista minuuttia, saman verran kuin All That Remainsin keikkaa.

Rotten Sound on sen sijaan edelleen yhtä hyvä kuin silloin ensimmäisessä Tuskassani kymmenen vuotta sitten. Tuolloin juuri kukaan ei tiennyt bändistä mitään, mutta meininki vakuutti jo silloin. Tämän päivän Rotten Sound on tietenkin valovuoden vanhaa edellä – sekä soitannollisesti, että materiaalinsa puolesta. Kai Hahto on vaihtunut Sami Latvaan, ja samalla soittoon on tarttunut enemmän koukkuisuutta ja jopa groovea (älkää nyt vaasalaiset lyökö). Intensiteetistä ei kuitenkaan olla tingitty tippaakaan, eikä se tietysti kävisikään. Rotten Soundin kohdalla tietynlainen ankaruus nyt vain kuuluu asiaan, ja kurinalaisuuden on oltava läsnä myös keikkatilanteessa. Soundipolitiikka on ajoittain rupista, mutta tarkoituksellisuudessaan sopii kuvioon kuin se kuuluisa nyrkki sinne minne aurinko ei paista.

Rupisuutta ja rujoutta hieman erilaisessa viitekehyksessä esitti Kaisaniemen paahteessa amerikkalainen Neurosis. Bändi on kohtalaisen tuntematon suurelle yleisölle, vaikka vaikutteet ovat syvällä post-metalin ja jonkinlaisen äärimmäisen punkin syvyyksissä. Vahvasti ajan mittaan kokeelliseksi muuttunut yhtye vastasi Tuskan virallisesta jumitusosuudesta (ei edes välispiikkejä), ja oli todella hyvä, ottaen vielä huomioon senkin, ettei Neurosista ainakaan minun tietääkseni olla ennen Suomessa nähty! Ruotsissa on käyty tekemässä oikein live-levykin, mutta näille kulmille Neurosis tosiaan eksyi nyt ensimmäistä kertaa. Hyväksyvä nyrkkimeri oli ilmassa alun kankeuden jälkeen, joten voisin kuvitella Neurosiksen saapuvan tulevaisuudessa myös klubiympäristöön synkistelemään, tämä olisi ehdottomasti myös toimivuuden kannalta sopivaa. Hieman aurinkoinen ja avonainen tila söi tehoja, mutta uhkaavuus oli tallessa, sama taika joka välittyy levyiltäkin. Itselleni rakas progressiivis-metallinen ripsi värähteli erittäin voimakkaasti sen noin tunnin ajan, kuin Neurosis yleisöään viihdytti. Erinomainen keikka.

Suomalainen metalliskene ei tietenkään olisi oma itsensä ilman kirveitä ja haarniskoja heiluttavia folk-bändejä (itse asiassa sana ”folk” tässä vähän häiritsee minua, luultavasti häiritsisi myös Dylania) lojaaleine faneineen. Kaikki tietysti sonnustautuneina soturipukuihin kiireestä kantapäähän. Oma suosikkini tästä maailmasta on ilman muuta maaginen Turisas, muttei Ensiferum juuri heikommaksi jää. Keikka oli pirun hyvä, ja sopi ollakin, koska bändi lähti jo seuraavana aamuna kuukauden mittaiselle kiertueelle Amerikkaan. Nämä ovat hienoja vientituotteita, omalaatuisia, suomalaiseen mentaliteettiin sopivia ja taatusti ammattitaitoisia. Jenkkejä hellitään, sillä Enskasta on kehittynyt vuosien mittaan erinomainen live-bändi, eikä takavuosien ailahtelevuudesta ole ollut havaittavissa jälkeäkään enää pitkiin aikoihin. Sopivasti uutta ja vanhaa, se on aina hyvä resepti pitämään koko yleisö tyytyväisenä.

Ilta alkoi tässä vaiheessa jo hämärtyä, samaan aikaan perhosten määrä vatsassa lisääntyi. Enää Immortal oli jäljellä, ja ilmapiiri oli suorastaan sähköisen odottava. Jo kertaalleen hajonnut norskitrio oli Tuskassa nyt toista kertaa lyhyen ajan sisällä, mikä herätti joissain piireissä pientä nurinaa. Valitusherkkyys kai elää suomalaisissa sisäsyntyisesti, sillä mitään aihetta tällaiseen pillitykseen ei mielestäni ollut. Immortal teurasti yleisönsä hirmuisella intesiteetillä. Setti oli alusta loppuun sellaista murhaa, että jopa kyyniseltä reportterilta jäi haavi auki, ja nyrkki kohosi tunniksi ilmaan kuin itsestään. ”Fuck the sun!” kajahti ilmaan, ja uskokaa tai älkää, koko päivän yleisöä hellinyt aurinko meni pilveen! Iho kananlihalle ja pittiin, ei siinä muu auttanut. Immortal on itselleni kovin Norjasta tullut bändi kautta aikain, ja illan keikka vain alleviivasi tätä käsitystä. Vain lumisade puuttui! Blashyrkh! Mighty Ravendark! Jos Kissin, Venomin ja Deathin yhdistäisi, voisi lopputulos olla jotain tällaista, sillä Immortal on paljon muutakin kuin ankaraa kylmyyttä, se on loistava show-bändi, joka vuorenvarmasti muistaa pitää yleisöstään huolta. Kaikki hoidetaan niin totaalisella tinkimättömyydellä, ettei parantamisen varaa jää millekään osa-alueelle. Nykyään jokaisella bändillä on pyrot, mutta Immortalin kaltaisille bändeille ne oikeasti kuuluvat. Uhkaava, synkkä, kaunis, hauska (kyllä, rapukävely nähtiin!) ja omintakeinen – siinä muutama adjektiivi kuvailemaan Tuska 2009:n ehdotonta kohokohtaa, sekä samalla yhtä parhaista keikoista, joita itselläni on koskaan ollut kunnia olla todistamassa.

Ei muuta kuin kohti Tuskan lauantaita.

Teksti ja kuvat: Ville Kuitunen