Wacken Open Air – perjantai

Perjantaiaamuna allekirjoittanut lähti kävelemään halki leirintäalueen kohti Wackenin pikkukylää. Matka tarjosi joukon fellinimäisiä näkyjä: tuolla kurkkumurahteluilla kommunikoiva ”alkumies” seisoo tien vieressä aseistautuneena telttakaaresta valmistetulla keihäällä, hetken kuluttua on vuorossa kilpalaulua italian ja saksan välillä, ryyditettynä toistuvilla oluiden yhteenlyömisillä. Joku menee katua ylös polkuauton kanssa perässään peräkärry täynnä olutkoreja. Tuolla taas joku raahaa niittivöistä rakennetulla köydellä eräänlaista primitiivistä kelkkaa, joka on lastattu täyteen makkaraa, lihaa – sekä tietysti olutta. Jotain tuntematonta kieltä syytävä sarvikypäräinen heppu yrittää kommunikoida kanssani, kun yhteistä kieltä ei löydy tarjoaa hän minulle olutta ja jatkaa laulaen (edelleen sillä oudolla kielellään) matkaansa. Oluttölkeistä rakennettu joulukuusi, nurmikkoon maalattu valtava ”Slayer” teksti, pelkkään ilmastointiteippiin ja ämpärikypärään sonnustautunut myöhempien aikojen soturi... Tälle näkyjen virralle ei vain tullut loppua.

Aamuisen reippailun jälkeen ehdin parahiksi takaisin alueelle, jossa viisareiden osoittaessa yhtätoista The Howl nousi teltan lauteille. Kyseinen orkesteri edusti Suomea tämän vuotisessa Metal Battle –kisassa, eikä soittoaika olisi voinut olla enää juuri tätä epäedullisempi.

Auringon porottaessa kirkkaalta taivaalta muuttuivat olosuhteet teltassa nopeasti sietämättömiksi, eikä asiaa suinkaan auttanut se, että The Howl tuuttasi ilmoille aivan liian tukevia äänivalleja. Kolmikon thrashin katkuinen death´n´roll kuulosti kyllä asialliselle, mutta trooppiset olosuhteet ja liika ääni savustivat allekirjoittaneen teltasta jo parin kipaleen jälkeen.

Uuvuttavan kuumuuden jälkeen avoin tila ja navakka tuuli tuntuivat virkistävältä vaihtelulta, vaikka aurinko paahtoikin edelleen korkealta taivaalta. Ison lavan puolella ruotsalainen Grave oli jo käynnistänyt kolmannen festivaalipäivän tiukalla death annoksella, joten ei muuta kuin katsastamaan Ola Lindgrenin ja kumppaneiden monttubilekuntoa.

Kahdeksannen pitkäsoittonsa keväällä julkaissut Grave on jäänyt aina hieman maanmiestensä varjoon, vaikka bändin discografiasta löytyy muutama death metallin kiistaton merkkipaalu. Aikainen soittoaika ja keskinkertainen yleisömenestys eivät kuitenkaan himmentäneet ryhmän kalmaista loistoa. Tummat kappaleet tippuivat yksi toisensa perään raskaina ja ehdottomina yleisön niskaan, soundien hipoessa täydellisyyttä. Mikäli monttubileet olisi pidetty illalla, meno olisi saattanut karata vaikka kuinka kovaksi, sillä jo tällaisenaan Grave osoittautui yhdeksi päivän positiivisimmista yllätyksistä.

Graven hautajaismenojen päätyttyä australialainen Mortal Sin aloitti toisella päälavalla oman, perinteisen thrash metallin saloja esittelevän osuutensa. Australian ensimmäiseksi thrash metal bändiksikin tituleerattu ja useaan otteeseen hajonnut ryhmä on pysynyt ennätyksellisesti jo kolme vuotta samassa kokoonpanossa, mikä viittaa siihen että se saattaa jopa pysyä kasassa ainakin muutaman vuoden. Pari vuotta sitten bändi esiintyi vielä teltassa, mutta siirto isommalle estradille tuntui oikeutetulta, eikä ryhmällä ollut minkäänlaisia vaikeuksia täyttää aiempaa suurempaa lavaa.

Mortal Sinin kuudentoista vuoden mittaiseksi venynyt levytystauko päättyi vihdoin viime vuonna An Absence of Faith –pitkäsoiton ilmestyessä ja kyseinen albumi olikin pääroolissa Wackenin keskipäivän helteessä. Keikka eteni muuten käsikirjoituksen mukaan, mutta Matt Maurerin ääni tuntui olevan aavistuksen verran alamaissa. Pilviverhon peitettyä auringon alkoi yleisöstäkin irtoamaan enemmän ääntä ja kolmen vartin mittainen setti nousi loppua kohden jo melkoiseksi metallijuhlaksi.

Mortal Sinin lopetettu taivaat tummuivat entisestään ja yhdysvaltalaisen Job For A Cowboyn avatessa osuutensa aukeni myös taivaan suuri vesihana. Iso osa väestä karkasi tässä vaiheessa joko jonnekin sateensuojaan tai leirintäalueelle, mutta merkittävä osa jäi vielä uskollisesti seisomaan sateeseen. Tämä ei-niin-pieni joukko jaksoi myös pitää sen verran kovaa meteliä, että JFAC intoutui useaan otteeseen ylistämään kuulijoitaan. Allekirjoittanut seurasi tapahtumia huomattavasti kauempaa suuren aurinkovarjon alta, mutta jopa sinne saakka meno näytti vakuuttavalta.

JFAC:n setin aikana sade kiihtyi hiljalleen ja kun niinikään yhdysvaltalainen Unearth käynnisti oman osuutensa puhuttiin jo suorasta kaatosateesta. Parissakymmenessä minuutissa alue täyttyi vedestä eikä aikaakaan, kun ensimmäiset ”mutaliukujat” jo pärskyttivät Wackenin mustaa tannerta siellä täällä.

Unearth vastasi säiden jumalten esittämään haasteeseen esiintymällä pyhää raivoa muistuttavalla otteella. Tylyä trashin ja metalcoren sukuista metallia takova ryhmä riehui lauteilla mielipuolten tavoin ja ne harvat, jotka olivat päättäneet pysyä lavan edustalla saivat takuulla vastinetta kastumiselleen. Vokalisti Trevor Phippsin johdolla Unearth puristi itselleen tiukan työvoiton ja lopussa kyseinen herra jopa hyppäsi mikrofoneineen yleisön sekaan crowd surffaamaan.

Ensiferumin leirissä on tapahtunut jälleen yksi muutos, kun kuusi vuotta koskettimia soittanut Meiju Enho erosi yhtyeestä ja Wackenissa koskettimista vastasikin kiertuepaikkaaja Exsecratusin Emmi Silvennoinen. Kolme vuotta sitten yhtye esiintyi vielä Wackenin pienellä lavalla, mutta nyt soittopaikkana toimi suurista lavoista toinen, joten eteenpäin on menty. Ensiferumin suuri suosio näkyi myös huikeana yleisömenestyksenä ja kun sadekin oli lakannut tässä vaiheessa kuin tilauksesta, saattoi päivän ensimmäinen massametallijuhla käynnistyä positiivisissa tunnelmissa.

Northerissakin palkeitaan aukova Petri Lindroos on vuosien saatossa kouliintunut melkoiseksi showmieheksi, joka pystyy pitämään hallussaan suurimmatkin väkijoukot. Tämä kävi toteen myös Wackenissa, jossa yleisö seurasi ja eli mukana tunnin mittaisen setin jokaisen käännöksen. Tutut rallit Ahti, Dragonheads, One More Magic Potion ja kumppanit tippuivat tuttuun tapaan, mutta ilman rutiinin ikävää sivumakua.

Ruotsalainen taistelumetallin taitaja Sabaton julkaisi alkukesästä mainion The Art Of War pitkäsoittonsa. Viidennellä albumillaan yhtye jatkoi melodisen powermetallin ja sotaisten tarinoiden yhdistelyä, tosin tällä kertaa teemat ulottuivat toisesta maailmansodasta myös ensimmäiseen isoon rähinään.

Wackenin pienen lavan tiiviimpi tunnelma sopi ruotsalaisille mainiosti, yhteislaulun ja taputusten värittäessä setin kulkua. Sabatonin melodisen perinteisen metallin ja puhtaan powerin sekoitus on tyylillisesti juuri sitä, millä Keski-Euroopassa isketään kultasuoneen ja kaikesta saattoi nähdä, että ruotsalaiset ovat suuren läpimurron kynnyksellä. Setin avauksena kuultu The Ghost Division sai räjähtävän vastaanoton ja mitä pidemmälle keikka eteni, sitä kauemmaksi käsimeri ulottui. Käsimeren yllä näkyi myös poikkeuksellisen runsaasti eri maiden lippuja, muovisia leikkiaseita sekä tietysti crowd surffareita.

Kyllä oli Suomipoika joutunut tiukkaan paikkaan, kun Lemin tiukin metallipartio Stam1na oli kärrätty Wackeniin saakka. Onneksi kellon viisarit osoittivat jo viittä vaille kahdeksaa, minkä ansiosta lämpötila oli laskenut jo huomattavasti keskipäivän pyörryttävistä lukemista.

Hyrden, Pexin ja kumppaneiden touhusta näki selvästi, että nyt jännitti ja aivan tuhottomasti, mutta siitä huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – livemenoon oli löytynyt vielä yksi vaihde lisää. Ne jotka ovat nähneet Stam1nan keikalla tietävät, että bändi on jo ”tavallisessa vedossaan” melkoinen metallimellakka, joten Wackenin teltassa esiintyneen ryhmän touhusta voi vaivatta käyttää seuraavia sanoja: tinkimätön, maaninen, raivoisa.

Settilista oli rakennettu mielenkiintoisesti siten, että kaikki tunnetummat kappaleet loistivat poissaolollaan rankan runttauksen ollessa pääosassa. Paha Arkkitehti ei siis tällä kertaa näperrellyt väkivaltakunnassaan likaisen parketin tai kadonneiden sanojen kanssa, mikä toi menoon mukavasti vaihtelua. Kielimuurikin madaltui raskaan runttauksen myötä kummasti ja lavan eteen pakkautunut suomalaisyleisö alkoi saamaan taputustukea taaempaa touhua ihmettelevältä enimmäkseen saksankieliseltä yleisönosalta. Oman kunniamainintansa ansaitsevat myös Hyrden välispiikit, joissa saksa, englanti ja suomi sekoittuivat uniikilla tavalla toisiinsa.

Children of Bodomin käsittämättömän suurta suosiota Keski-Euroopassa on vaikea ymmärtää ennen kuin sen pääsee omin silmin todistamaan. Wacken Open Air 2008 oli myyty loppuun ja 75 000:sta paikalla olijasta merkittävä osa oli ruhjonut itsensä ison lavaan eteen tai sen välittömään läheisyyteen, kun COB aloitti osuutensa yhdeksän aikaan illalla. Onneksi lavan tapahtumia saatto seurata myös suurilta screeneiltä, sillä ilman niitä varmasti puoletkaan yleisöstä ei olisi tiennyt mitä lauteilla oikein tapahtuu.

Jo pelkkä intro villitsi väen täysin, joten kun ensimmäinen varsinainen kappale Sixpounder jyrähti ilmoille, oli COB käytännöllisesti katsoen jo kruunattu illan kuninkaaksi. Seuraavan puolentoista tunnin aikana tuoreeseen Blooddrunk albumiin kevyesti painottunut biisilista vei yleisöä kuin pässiä narusta. Tuoreempia ralleja höystettiin luonnollisesti muutamalla klassikolla, kuten Silent Night, Bodom Night, Follow the Reaper ja Hate Me! kiskaisuilla, sekä Mask of Sanity / Deadnight Warrior medleyllä. Uuden albumin nimibiisiin päättynyt keikan virallinen osuus sai luonnollisesti jatkoa, kun encorena kuultiin vielä Hate Crew Deathroll ja Downfall. Biisilista seurasikin melko tarkkaan kesäkuun alun Sauna Open Air keikan jäljillä muutosten ollessa lähinnä kosmeettisia, mutta eipä tuo varmasti haitannut ketään, kun yhtye oli tällä(kin) kertaa tuhottoman kovassa vedossa.

Kuudetta pitkäsoittoaan paraikaan valmisteleva The Haunted oltiin sijoitettu soittamaan samanaikaisesti saksalaisen folkmetalliryhmä Corvus Coraxin kanssa. Bändit eivät ainakaan joutuneet kilpailemaan samoista kuulijoista, sillä The Hauntedin melodisen deathin ja thrashin katkuinen paahto ei voinut olla juuri kauempana germaanien neopakanallisesta säkkipillimeiningistä.

Pieni lava osoittautui turhankin pieneksi The Hauntedille, mutta tiivis tunnelma toimi varmasti myös yhtyeen eduksi. Vokalisti Peter Dolving oli jälleen oma ristiriitainen itsensä, eikä herrasta osannut välillä sanoa oliko hän tyytyväinen vai kenties suunnattoman tyytymätön omaan, yhtyeensä sekä yleisönsä panokseen. Demoniensa riivaama Dolving johti joka tapauksessa tapahtumaa tavallaan eteenpäin ja bändi soundasi todella herkulliselle. Välillä yleisöstä etsittiin kaikkein ruminta kuulijaa ja siinä sivussa tarjottiin toinen toistaan tuhdimpia siivuja melodisen deathin tummasta kakusta. Harmi että ensimmäiset kaksi albumia sivuutettiin melkein täysin settilistassa.

The Hauntedin keikan viime metreillä päätin käydä katsastamassa vielä Corvus Coraxin livekunnon, kun yhtye kuitenkin nauttii niin tuhotonta suosiota saksankielisessä Euroopassa. Eipä olisi kannattanut lähteä, sillä pompöösi paisuttelu oli äitynyt ison lavan puolella mammuttitaudin viimeiseen vaiheeseen saakka. Lavalla näytti olevan kahdeksanhenkisen bändin lisäksi täysi kuoro, sopraano ja iso orkesteri. Mahtipontiset lavarakennelmat vain vahvistivat vaikutelmaa ja kuin pisteenä iin päälle taivaita valaisi samantien komea ilotulitus.

Pieni on ehkä kaunista – mutta ei Saksassa.

Edguyn keulilla palkeitaan aukova Tobias Sammet käynnisti sooloprojektinsa Avantasian jo vuonna 1999 ja vuosituhannen alussa Avantasia julkaisi kaksi pitkäsoittoa, mutta vasta viimeisen kahden vuoden aikana projektin ympärillä on alkanut todella tapahtua. Vuonna 2007 yhtye julkaisi kaksi ep:tä ja nimekkäitä vierailijoita pursuava kolmas albumi The Scarecrow näki päivänvalon kuluvan vuoden tammikuussa. Sammetin poppoo olikin saanut bodomin lasten tavoin kokonaista puolitoista tuntia soittoaikaa mikä kertoi samalla, että tässä oli päivän toinen pääesiintyjä.

Pienimuotoisuus ei kiinnostanut myöskään Sammetia, joka metallioopperoineen kirjaimellisesti täytti ison lavan. Yhtye lukuisine vokalisteineen veti kyllä asiallista settiä ja napakat powermetal kipaleet tarttuivat yleisöön tervan lailla, mutta jollain tavoin allekirjoittanut ei saanut touhusta vain kunnolla otetta. Kaikki kunnia Sammetin poppoolle, mutta pian jalat veivät jo kohti leirintäaluetta ja armottoman lyhyiksi jääviä yöunia.

Keskiviikko
Torstai
Lauantai

Teksti ja kuvat: Mika Roth