25.02.2008
Joy Divisionin raunioille 1980-luvun alussa perustettu New Order on ollut kiistatta yksi elämäni merkittävimmistä yhtyeistä. Hassua sinänsä on se, että tutustuin ensin New Orderiin ja vasta myöhemmin Joy Divisionin lohduttomaan synkkyyteen. Varsinainen ensikosketukseni yhtyeeseen tapahtui eräänä juhannusaattona 1990-luvulla. Serkkuni oli taltioinut edellisenä yönä MTV:n Greatest Hits -ohjelman videolle ja sieltä eteeni tunkeutui yhden musiikkivideon visuaalinen kuvasto, jossa futuristiset, ihmisen kaltaiset oliot löivät toisiaan kappaleen rytmiikan tahtiin. Kyseessä oli ranskalaisen koreografi/tanssija Philippe Decouflén ohjaama, surrealistinen True Faith -video, jota pidetään yhtenä 80-luvun uraauurtavimmista musiikkivideoista.
New Orderin urakehitys alkoi aliarvostetulla Movementilla (1981), joka on minimalistisen tummanpuhuva ja kolkko albumi, selvästi samoista raaka-aineista valmistettu kuin Joy Divisionin joutsenlaulu Closer (1980). Power, Corruption & Lies (1983) ja erityisesti sitä edeltäneet singlehitit Blue Monday ja Temptation opettivat nelikolle kuinka tehdä musiikkia, joka saa ihmiset tanssimaan kyyneleet silmissä. Upea Low-life (1985) kiteytti yhtyeen siihenastisen uran, uuden aallon vaihtoehtoisen melankolian ja syntikkavetoisen tanssipopin. Välityöksi jäänyt Brotherhood (1986) yhdisteli akustisia soittimia ja elektronisen synteettisiä äänikudelmia.
Technique -albumia työstäessään yhtye vaihtoi harmaan ja sateisen Englannin päihdyttävän aurinkoiseen Ibizaan, jonka he nopeasti ottivat omakseen ainakin jatkuvan juhlinnan muodossa, muotihuume ekstaasin toimiessa luovuuden katalysaattorina. Ibizan ilmasto ja kulman takana orastava 1990-luku muokkasi yhtyeen sointiin huomattavia vaikutteita modernin konemusiikin alagenreistä kuten teknosta ja erityisesti acid housesta.
Yhtyeen itsensä tuottama Technique on kaksijakoinen albumi, kuten koko New Orderin urakin. Toisaalla soivat haikean kepeät pop-laulut, toisaalla taas yön tummana sointina Ian Curtisin ikuinen haamu. Kuten New Orderin muillakin levyillä, myös Techniquella keskiössä ovat Peter “Hooky” Hookin vertaansa vailla oleva murea bassotaituruus ja tiukasti rytmiikan rinnalla etenevät, fantastiset kosketinkuviot. Albumin paikoin lähes hyperaktiivisesta rytmistä on paljossa kiittäminen rumpali/kosketinsoittaja Stephen Morrista. Vokalisti Bernard Sumner kuulostaa vakavammissa kappaleissa yhtä epävarman surusilmäiseltä kuin aina ennenkin.
Kappaleista sähköiset Fine Time ja Round and Round ovat puhdasta Madchesterin juhlaa, briljantit All the Way, Run ja Loveless kulkevat perinteisemmän kitarapopin tahdeissa, Mr. Disco esittelee New Orderin itseironisen pilkkeen silmäkulmassa ja siinä missä Fine Time on ehkä maailman tanssittavin biisi, on energinen Vanishing Point loisteliasta matkailumusiikkia keskiöiselle moottoritielle. Viimeisenä kuultava Dream Attack on romanttisessa synkkyydessään yksi kauneimmista pop-lauluista, joita on koskaan tehty.
Techniquen jälkeen New Order suuntasi rockimpaan ilmaisuun, katkeranmakuisella Republic (1993) -levytyksellä, kunnes vetäytyi pitkälle tauolle. Paluu levyttäväksi yhtyeeksi tapahtui laadukkaalla Get Ready (2001) -albumilla ja jatkui epätasaisella Waiting for the Siren´s Callilla (2005).
Minulle New Order merkitsee ikimuistoista pop-yhtyettä, joka yhdisti nerokkaimmin syntetisoidun konesoundin ja sähkökitarat, Technique taas toimi musiikillisena opasteenani murrosiän kipeiden aikojen halki, vierellään The Curen Disintegration ja Depeche Moden Violator.
Teksti: Otto Suuronen, kuva: www.myspace.com/neworder
