Nick Cave & The Bad Seeds: Henry`s Dream, 1992

Nick Caven nimi ei ole toivon mukaan vieras kellekään, sillä tämän 22. syyskuuta vuonna 1957 syntyneen australialaisen puumerkki löytyy parinkymmenen albumin, muutaman kirjan ja erinäisten elokuvien kyljestä - minkä lisäksi hän on saavuttanut lähestulkoon myyttisen hahmon aseman. Sellainen on harvoin täysin ansaittua, mutta ainakin se sopii Cavelle. Hänen keitoksensa vanhatestamentillista eetosta, berliiniläistä proto-industrialia ja americanaa tarvitsee ylleen hienoisen mystiikan verhon, sillä tällaiset asiat ovat harvoin yhtä tehokkaita kirkkaassa valossa.

Yhdessä The Bad Seeds -taustayhtyeensä kanssa Cave on julkaissut 13 studioalbumia, ja tästä joukosta noin joka toinen on jonkinlaisen fanisuosikin tai pienen klassikon asemassa. Miksi juuri Henry`s Dream, levy, joka sijaitsee hieman huomaamattomasti kahden kauden välissä, Caven vähennettyä heroiinin käyttöä ja sitä myötä atonaalista rymistelyä, mutta ennen kuin imelät balladit valtasivat hänen levynsä kokonaan? Suoraan sanottuna, en sitten lukioaikojeni ole jaksanut innostua Caven levyistä niin valtavasti. Hänen tulkintansa tihkuvat paatosta, ja The Bad Seedsin soitto on suuren osan ajasta turhan raskassoutuista. Henry`s Dreamia kuuntelen sen sijaan yhä.

Kuuntelen, koska levyn tunnelma on maanläheinen ja äänimaailma ilmava. Tästä pienestä erosta voi ehkä kiittää tuottajaa, vuonna 1995 kuollutta David Briggsiä, joka oli kätilöinyt myös useimmat Neil Youngin klassisista albumeista. Tätä yhteyttä ei pidä alleviivata, mutta se riittää hyvin kuvaamaan eroa Henry`s Dreamin ja Caven muiden levyjen välillä. Merkillepantavaa on myös, että läpisärjetyn feedbackin sijaan levyllä helisevät lähes pelkästään akustiset kitarat. Mutta silti ei pidä ajatella, että tämä olisi vaisu tai hiljainen albumi, päinvastoin. Monissa levyn biiseissä yhtye piiskaa itsensä värisyttävään kiihkoon, Caven soilutessa tuttuun hullun saarnamiehen tyyliinsä. Ja The Bad Seeds ammuu taustalla surumielisenä juoppokuorona, joka antaa kyytiä sävelkorville. Vaikka sanoitusten teemat ja hahmot ovatkin aiemmilta levyiltä tuttuja - ihmisraunioita, jotka juovat, murhaavat ja tulevat hulluiksi Jumalan nimeen - ne saavat tällä levyllä samantapaisen monipolvisen narratiivisen muodon, kuin mitä Cave tuli hyödyntämään vuoden 1996 Murder Balladsilla.

Ei ole suuri ihme että Henry`s Dream erottuu Caven katalogissa, sillä hän itse oli tyytymätön Briggsin työhön. Itse en voi tietenkään kuin ihmetellä tätä, ja voi myös todeta, että seuraavan vuoden Live Seedsille päätyneet tulkinnat sen biiseistä eivät suuresti eroa Dreamille levytetyistä. Henry`s Dream ei siis kerro koko totuutta Cavesta, kuten ei yksikään muukaan hänen levynsä, mutta pidän sitä itse niistä tasapainoisimpana ja kestävimpänä. Tämän myötä vielä syntymäpäiväonnittelut ja kiitokset maestrolle (joka omien sanojensa mukaan inhoaa kriitikoita ja kritiikkiä), sillä tällä levyllään hän on tehnyt jotain myös niille, jotka eivät hänen kaikista maneereistaan muuten niin välitä.

Teksti: Mikko Heimola