• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

Ruisrock 2007 – lauantai

Lauantai alkoi mukavasti auringon pilkistellessä repeilevien pilvien välistä. Positiivisesti kutkuttava tunnelma saikin lämmöstä ja valosta uutta virtaa, ja Ruisrockin lauantai oli loppujen lopuksi loppuunmyyty.

Kyseenalaisen kunnian lauantain aloittavana bändinä oli saanut Rubik, jonka progehtava popmättö alkoi soida puolenpäivän äänimerkin myötä Rantalavalla. Oli bändin ympärillä esikoispitkäsoitto Bad Conscience Patrolin ympärillä kihisseestä hypestä ja sen synnyttämästä hypen hypestä mitä mieltä tahansa, soivat Artturi Tairan ja kumppaneiden nuotit niin tyylikkäästi, että tuolle keskustelulle ei tullut uhrattua sekuntiakaan keikan aikana. Kenties se kuvastaakin parhaiten myös bändin omaa asennetta, sillä kokonaisuus tuntuu toimivan aidosti musiikillisin intressein, vieläpä erinomaisesti ainakin tällä kertaa. Tairan vakuuttavuus jaksaa yllättää, kun mies ehtii tasapainoilla kiitettävin arvosanoin kitaran, laulun ja aika ajoin mausteena käytettyjen Casioiden välillä.

Valitettavasti aikataulu ei sallinut seurata Rubikin vetoa loppuun asti, sillä alueen toisella laidalla sijainneessa Teltassa oli nimittäin alkamassa ruotsalainen Sahara Hotnights, eikä neitojen vetoa sopinut jättää väliin. Erikoista ja harmillista, että jo toistamiseen elämää ja meininkiä huokuva rokkiakti oli sijoitettu päivän ensimmäisten esiintyjien joukkoon. Samaa valitteli myös Maria Andersson (laulu ja kitara) todetessaan, ettei bändi joudu missään muualla kuin Suomessa soittamaan moiseen aikaan aamusta. Alku olikin kiistämättä kenties hieman väkisin puristamista, ja soitto oli harmillisella tavalla pidäkkeellistä. Kun uusimman What If Leaving Is a Loving Thing -levyn kappalemateriaali vielä on monilta osin aiempaa tuotantoa kepeämpää, oli muutamassa ensimmäisessä kappaleessa aavistuksen läpisoittamisen makua.

Onneksi niin yleisö kuin katsomokin alkoi kuitenkin pikku hiljaa heräilemään aamuhorroksestaan, ja Who Do You Dance For? saikin jo mukaansa yleisön. Lievästä biisirakenteellisesta epätietoisuudesta huolimatta (tai ehkä juuri siksi) alkoi myös nelikko heräilemään, ja loppua kohden bändi pystyi osoittamaan todelliset ja kiistattomat vahvuutensa. Sahara Hotnights saa nimittäin rajummat kappaleet kuulostamaan todella aidoilta ja silti se kykenee virittämään herkemmät tunnelmat teräviksi aina vereslihaa myöten. Ensimmäisestä malliesimerkki oli Alright Alright (Here’s My Fist Where’s the Fight?) ja jälkimmäisestä yksinkertaisen mahtava Quite a Feeling. Niinpä bändistä jäi positiivinen tunnelma alun mitäänsanomattomuudesta huolimatta.

The Ark on tällä hetkellä Suomessa sellaisessa tilanteessa, että se ei jätä kovinkaan monia kylmäksi. Bändi on Euroviisu-näkyvyyden myötä täällä suositumpi kuin koskaan, ja toisaalta joidenkin tunteet saattavat kuumentua myös toiseen suuntaan.

Tullessaan lavalle Ruissalon täyteen kansoitetulla niityllä laulaja Ola Salon johdolla bändi myös osoitti olevansa kiitollinen saamastaan suosiosta. Herrat todella osaavat ja nauttivat olla suuren väkijoukon huomion kohteena, mikä myös välittyy kaikesta lavalla tapahtuvasta. Toisaalta, mikäpä siinä on esiintyessä, kun monituhatpäinen yleisö on hyvin tohkeissaan ja osaa ulkoa sanat valtaosaan kappaleista.

Bändi myös kunnioitti perinteitään, kun Salon vaatteet vähenivät ja vaihtuivat tiuhaan tahtiin ja encoreen tullessaan koko kuusikko oli napannut narikasta uuden kostyymin. Kieltämättä setti oli musiikillisesti yhtä hurjaa hittikimaraa, sillä lauantaina Ruisrockissa kuultiin juuri ne kappaleet, joita yleisö toivoikin kuulevansa. Samalla todistettiin yhä varmemmin se seikka, että paljon puhuttu The Worrying Kind todella on bändin heikoimpia kappaleita.

Salo oli kaiken kaikkiaan elementissään toistellessaan sanaa ”Ruisrock” äärimmäisen korostetuilla r:illä ja huomauttaessaan Suomen antamista pisteistä Euroviisuissa. Hämmentävimpiä hetkiä koettiin One of Us Is Gonna Die Youngin aikana, kun koko niitty tärisi tasatahtiin hyppivän joukon vaikutuksesta. Kun kappaleen sekaan tapailtiin vielä REM:n Man On the Moonia, alkoi show-elkeiden aapinen olla läpikäyty, ja The Ark saattoi heittää hyvästit. Yllätyksiä tai maailmaa mullistavaa musiikkia ei kuultu eikä nähty, mutta kunnioitettava näytös kylläkin.

Kun vuoroon tuli englantilainen The Magic Numbers, oli syytä heittää kaikki kyynisyys ja pahat ajatukset pois, sillä kyseessä on kenties maailman sympaattisin ja hyväntuulisin bändi. Välillä keikan aikana vihmonut sade ei saanut Stodartin ja Gannonin sisarusten hymyä laskemaan, vaan bändin voisi todella valjastaa positiivisuuden airuiksi pahuutta vastaan.

Hienoinen yllätys, joskin erinomainen sellainen, oli soinnin tiukkuus. Etenkin uudempaa Those the Brokes -levyä kuunnellessa tulee aika ajoin epäilys siitä, jaksaako levyn herkkä vivahteikkuus kantaa livesoitossa. Napakkuutta kuitenkin löytyi, ja kun se yhdistettiin viiltävän terävään stemma-laulantaan, oli John Legendin ohella taidokkaimmat lauluesitykset kuultu. Uudemman levyn ykkössinkkunakin kuultu Take a Chance soi vakuuttavasti, mutta debyyttilevyn Mornings Eleven vei kenties silti voiton kaikkein vetävimpänä esityksenä. Livesoitossa Michele Stodartin bassottelussa oli erinomaisen puoleensavetävää imua. Jos jollain musiikilla voisi maanitella auringon esiin, saattaisi se olla The Magic Numbers. Siinä se ei kuitenkaan onnistunut, mutta synnytti taatusti useita hymyileviä kasvoja.

Seuraavana vuorossa oli jenkkiläinen The Bellrays, joka tuntuu tätä nykyä nauttivan Suomessa ainakin tietyissä piireissä vankkumatonta suosiota. Yhtyeen omintakeinen tapa yhdistää hillitöntä kaahausrockia ja laulaja Lisa Kekaulan äänen ympärille kulminoituvaa soulia on saanut ainakin allekirjoittaneen pauloihinsa aiemmin nähdyillä klubikeikoilla.

Näihin ennakko-odotuksiin nähden bändi oli valitettavasti kuitenkin hienoinen pettymys. Periaatteessa kaikki elementit olivat edelleen kohdillaan, mutta silti kaikesta huokui jonkinasteinen ulkoluvun henki. Niin Tell a Lie kuin Time Is Gonekin soivat vetävästi, mutta monissa kohdin kokemus oli hieman hengetön. Osasyynä saattoi toki olla keikan aikana vihmonut sade, mutta kaiken kaikkiaan suuri ulkotila tuntui väistämättä väärältä paikalta tällaiselle bändille. Kun ryhmä vielä vetäytyi sadetta pakoon muutaman metrin lavan reunan taakse, ei todellinen rock-eläin päässyt oikein missään vaiheessa valloilleen.

Hanoi Rocksin lisäksi lauantain toisena päätösaktina nähtiin Ruotsin rokkikukot, The Hives. Mustavalkoisuuden nimeen vannovat herrat eivät ole aikoihin julkaisseet mitään uutta materiaalia, ja tälläkin kertaa setti koostui paria uutta kappaletta lukuun ottamatta vanhoista tutuista kappaleista. Howlin´ Pelle Almqvist oli joukkoineen kuitenkin ilonpidon ja rockin asialla, ja siihen tehtävään keitos toki toimi.

Pimeässä illassa nähtiin jälleen ruotsalaisten taito ottaa omansa irti yleisöstä. Hate To Say I Told You Son, Walk Idiot Walkin ja muiden Hives-klassikoiden voimin suomalaista ihmislaumaa laulatettiin ja hyppyytettiin pitkään ja hartaasti. Lavan edusta täyttyi tasaisesti niin suurkuluttajista kuin satunnaisista festarieläimistäkin, kun koko lauma pisti jalalla koreasti. Uusista kappaleista etenkin Tic Tic Boom (?) antoi kuitenkin odottaa myös jatkoa sinänsä kellontarkasti toimivaan tuotantoon. Koska ja milloin, se jää nähtäväksi. Ruisrockissa The Hives synnytti hikisiä ja uupuneita ihmisiä ja hyvä niin.

Perjantai
Sunnuntai

Teksti ja kuvat: Ilmari Ivaska