15.06.2007
Törnävä/Seinäjoki
Provinssirock, tuo rokin ystävien ihmisten juhla, oli tänä vuonna naisten juhla. Ja nimenomaan esiintyvien naisten. Festivaalin yleisötäkyinä on tänä vuonna kolme omapäistä naisartistia, joista jokainen takuulla houkutteli Törnävän kauniille festarialueelle niin satunnaisia festarikiertäjiä kuin fanaattisempiakin diggareita. Perjantain päätähti oli ensimmäistä kertaa Suomeen saapunut Tori Amos, lauantaina luudallaan lakaisi pitkän linjan muusikko Patti Smith ja päätöspäivänä sunnuntaina lavalle nousisi huimaan suosioon yltänyt ristiriitainen brittilaulaja Amy Winehouse. Tai olisi noussut, mikäli olosuhteet olisivat olleet suosiollisemmat (tästä lisää sunnuntain osuudessa).
Isojen festarien tänä kesänä kekkaamien japanilaisbändien jaossa Provinssille oli osunut MUCC ("mukku"). Yhtyeen huomattavan iskelmälliseen rockiin oli vaikea suhtautua: arvattavasti paikallisesta äidinmaidosta kumpuavat sointukulut kuulostivat kyllä tottumattoman korvissa jänniltä, mutta tuskin enää ajan kanssa. Soittajien taiteellinen antaumus lähestyi useasti myös nolojen live-ylilyöntien rajaa, erityisesti kitaristin kyyristellen heittämän feedback-soolon aikana, ja moni biisi muuttui viiden pennin pomppumetalliksi liiallisen mättämisen seurauksena. Parhaimmillaan yhtye oli riisutummissa biiseissä, kun basisti sai määrätä tahdin.
Provinssiperjantain alkuun kuultiin hyvä fiiliksen nostattaja ja festaritunnelman lataaja Underwater Sleeping Society. Pienimmällä Zanzibar-lavalla soittanut kuusikko loihti tunnelmallisen ja kauniin progeilevaa rockiaan kohtalaisen runsaalle yleisölle. Fiilis tuntui olevan aurinkoinen sekä lavalla että kansan joukossa. Laulaja-kitaristi Okko Niemisen mukaan setissä kuultiin ”kesähittejä ja hieman elektroakin”. Uudemman levyn materiaalia tuntui olevan mukana paljon. Hieno Silence Teaches You How to Sing päätti keikan rauhallisiin tunnelmiin.
Regina oli hankittu rytmitelttaan edellisvuoden tapaan esittämään sokerista poppistaan. Alusta asti oli selvää, että jo erityisesti karismaattisen ja ihanan Iisa Pajulan (sekä satojen valkoisten ilmapallojen) lavalla olo tuntui tyydyttävän katsojien odotukset, eivätkä pienet tekniset ongelmatkaan lannistaneet. Kappaleet olivat tasavahvoja, mutta arvattavasti erityisen vaikuttavia olivat radioissa soitetuimmat teokset: uuden Oi miten suuria voimia -albumin kappaleet Päivä järvellä ja En tiennyt että osaan tanssia, sekä vanhemman levyn Olisitko sittenkin halunnut palata laittoivat yleisöä halki, poikki ja pinoon. Uudet rytmikkäämmät sovitukset Katso maisemaa -albumin biiseistä toimivat ja toivat herkullista lanteet liikkeelle laittavaa letkeyttä kappaleisiin. Suurimmaksi ongelmaksi muodostui se, että yhtyeen repertuaari on vieläkin valitettavasti hieman pieni, vaikka kaksi albumia on jo ulkona. Tämän takia keikka tuntui loppuvan vähän kesken.
Esityksen jälkeen encoren sijasta halukkaille jaettiin valkoisia ilmapalloja, mikä tuntui kelpaavan varsin monille lohdutukseksi päätellen valtavasta tungoksesta, lukuisista isojen miesten sydäntä särkevistä ”Iiisaaaa!” -huudoista ja ilman palloja jääneiden ihmisten pettymyksenilmeistä. Kaiken kaikkiaan kiehtovaa, absurdihkoa ja suloista, kuten Reginan musiikkikin.
Maj Karma on takuuvarma festarivetonaula, eikä yhtye saarilavalla tälläkään kertaa jättänyt pettymyksen karvasta makua suuhun. Vanhat temput nähtiin: Ylppö yleisön joukossa, J. Savolaisen rumputyöskentelylle omistettu pieni hetki, hämmentävät välispiikit. Tavallaan Karma teki keikan, josta sietää jälleen kerran olla ylpeä, mutta tietty rutiininomaisuuden tuntu jäi kipinöimään katsojan takaraivoon. Herra Ylpön esiintymisessä ei ollut aivan sellaista riehakkuuteen piiskaamista kuin parhaimmillaan ja erityisen huomattavaa oli vanhojen biisien uupuminen setistä. Kaakaolta ja Ääreltä ei ollut yhtä ainoaa veisua mukana ja ensimmäistä hieman popimman linjan levyä, Rautaneitoa, sai edustaa vain Rocktähti. Uuden miksausulkoasun keikkaa ennen jaettujen mainosten mukaan saanut Metallisydän oli ensimmäinen bändin tuotos, jolta oli useampikin biisi soitossa.
Tietysti artistilla on oikeus tehdä erilaisia settejä, mutta keskittyminen lähinnä kahteen uusimpaan levyyn ei tunnu fanien palvelemiselta vaan pienoiselta pettämiseltä, siitäkin huolimatta että valinnat kauttaaltaan toimivat: Sid & Nancy, Ukkonen ja muut osoittavat turhiksi väitteet, että Karman ote olisi jotenkin lipsunut vuosien saatossa. Vain Kokki, varas, vaimo & rakastaja sekä puhkikulutettu Sodankylä toivat turhia taukoja yleispätevään settiin, kun taas keikkasuosikit Attentaatti ja Pohjola otettiin tälläkin kertaa suurimmilla suosionosoituksilla vastaan. Kaiken kaikkiaan siis Karman veto sisälsi tyydyttävää, viihdyttävää ja nautinnollista musiikkia, mutta ei niin villiä kuin mitä bändiltä voisi odottaa.
Viidentoista vuoden odotus ei ollut Tori Amosin suomalaisille faneille liikaa, mutta setin myöhästyminen kymmenkunta minuuttia tuntui olevan: jokainen roudarin liikahdus lavalla herätti yleisön huutamaan. Kun nainen mustassa peruukissa sitten käveli flyygelin luo, oli selvää, kuka Amosin kiertueen viidestä alter egosta avaisi tämän keikan: Pip, "warrior woman". Viiden biisin alkusetti sisälsikin juuri tämän hahmon biisejä, kuten aggressiivisen Teenage Hustlingin ja Body & Soulin, sekä räväkät sovitukset Cruelista ja Blissistä, minkä jälkeen vähäpuheinen tähti jätti yleisön odottelemaan vielä hiukan lisää. Tämän yhden kaiken perusteella on vaikea arvioida, jäikö temaattisuus tähän, kun hän palasi lavalle kimaltavassa trikooasussa "omana itsenään".
Vuorossa olivat uusimmat hitit Big Wheel ja Bouncing off Clouds, mutta nyt saatiin kuulla myös klassikoita kuten Cornflake Girl ja God. Valot räiskyivät edelleen, Amosin laulusta oli herkkyys ja paikoin melodisuuskin kaukana, ja yhtyeen luoma äänivalli hyökyi yleisön päälle. Tämä synnytti myös keikan suurimman ongelman: pianon matala pää (jota Amos soitti paljon) hukkui lähes täysin kovaa soineiden basson ja rumpujen alle. Livesovituksia olisi kannattanut miettiä siis hieman lisää. Silti kokemus oli paikoin värisyttävä, ja etenkin setin päättäneen Precious Thingsin muistan varmasti lopun ikääni - sen pianoriffi soi kirkkaana ja terävänä läpi äänimassojen, ja Amosin hurjistunut tyyli istui biisiin erinomaisesti: I wanna smash the faces / of those beautiful boys / those christian boys.
Festariaikataulujen armottomuus tuotti yleisölle kuitenkin suuren pettymyksen, kun yhtye nyt vain reilun kymmenkunnan biisin jälkeen poistui lavalta, eikä palannut raivoisasta huudosta huolimatta esittämään yhtäkään encorea. Vielä omituisempaa oli silti liki täydellinen kontaktin puute kuulijoiden ja esiintyjän välillä: ainoa kerta, kun Amos puhui yleisölleen, oli hänen esitellessään yhtyeensä. Keikka kuuluikin jättävän karvaan maun monen Tori-fanin suuhun.
Perjantain päätösesiintyjäksi päälavalla siirretty YUP on parin viime havainnon perusteella muuttumassa mainioksi nostalgia-aktiksi – mutta äkäiseksi sellaiseksi. Setissä oli vain pari biisiä Yövieraat-albumin (1996) jälkeistä materiaalia, ja vanhemmasta päästä kuultiin settivakioiden kuten Homo sapiens ja Minä olen myyrä lisäksi sellaisia poimintoja kuin Sikamusiikkia ja Väärinkäsityksiä merellä, joka oli narratiivisuudessaan mainio avaus show´lle.
Yhtye oli myös panostanut kesän ainoaan festarikeikkaansa, sillä Alla jalavapuun -duettoa varten lavalle kutsuttiin jazz-laulaja Maria Lund. Herkästi tulkittu balladi synnyttikin useita humalaisia valssipareja yleisön joukkoon. Muutenkin yleisöllä oli syytä tyytyväisyyteen: lavan edustalla päästiin siihen auvoisaan tilaan, missä yleisö ja bändi piiskasivat toisiaan entistä suurempaan intoon. Hämärtyvälle illalle ja ensimmäiselle festaripäivälle tämä oli erinomainen päätös.
Provinssin perjantai oli monipuolinen meiningiltään ja kerrassaan mainio esiintyjäkaartiltaan. Kun säiden herrakin vielä helli festivaalikansaa poutasäällä ja yleismeininki oli taasen riehakasta rappiota ja rauhallista fiilistelyä, oli aihetta siirtyä majoituksen ja makuupussin tykö hyvillä mielin.
Teksti: Mikko Heimola, Nelli Korpi, Mikko Lamberg, toimittaminen & kuvat: Tuomas Tiainen
Tästä voit jatkaa suoraan Provinssi-lauantaihin.
