00.05.2002
Nyt ollaan asian ytimessä. Tällä levyllä määritellään itse klassikon käsitettä. Klassikolla tässä käsitän jotain, joka on ollut nimenomaan minulle merkityksellistä ja käänteentekevää. Moni ei jaa levyn klassikkoarvoa kanssani. Eräskin ystäväni kuulemma keksisi levylle käyttöä vain lasinalusena. Kunnioitettava näkemys, mutta kohtuu kallis pöydänpinnan suoja.
Ruusut ovat taatusti yhtye, josta jokaisella on jonkinlainen mielipide. Toiset vihaavat, toiset lämpenevät. Joillekuille on ihan sama, vaikka Ilkka Alanko, Kode Koistinen, Lade Laakkonen ja Kämy olisivat rakennusmiehiä tai vaikka Nokian optiopomoja. Who cares? Mikä on sitten minun näkemykseni? Vuosi oli 1992, lasketaanpas kymmenen vuotta taaksepäin, meikäjannu oli siis neljäntoista, finninen ja herkässä kehitysvaiheessa. Hehheh, eipä tuo kehitysvaihe taida ikinä päättyä. Ja vieläkin finnejä saattaa ilmaantua. Mutta asiaan... Voi sanoa, että Haloo niitti otollista viljaa silloisessa minussa. Vieläkin tunnen melankoliaa ja muistoja nousee mieleen, kun kuulen jossain Juppihippipunkkarin renkutusta, yhä mielestäni Ruusujen yhtä upeimmista Tie Ajatuksiin tai vaikkapa iki-ihanaa Neuvostoliittoa.
Huomionarvoinen seikka tässä klassikoksi nostamisessa on se, että moni todennäköisesti nostaisi Joensuusta Talouskukkaro -nimisinä startanneiden Ruusujen edellisen Hyvää yötä Bangkok -levyn tähän asemaan. Onhan totta, että juuri kyseinen plätty nosti Neljä Ruusua yleiseen nosteeseen ja kultalevyrajakin saavutettiin. Tuohon joudun kommentoimaan, että vitut! Unohdetaan ne kullat ja platinat ynnä muut jalometallit, sillä nyt puhutaan minun elämästäni. Unohdetaan sekoilu nimeltä 4R, samoin minun puolestani comeback omalla toimivalla jutullaan. Minun klassikkostatukseni leimataan Haloon kanteen, pam!
Matka on syvä nostaa mieleen muistoja ensimmäisistä hapuilevista seurusteluyrityksistä, elämä oli kun olikin välillä Pullaa! Tässä kun kirjoittelen kuunnellen samalla tätä puristettua lättyä, olisin samantien valmis lähtemään nyt jo 20 vuotta tahkonneen yhtyeen keikalle. Mutta eihän se olisi sama, vain hetken huumaa ja menneiden haikailua. Se on vain aikakauteni lehti, joka tuulessa heiluu... Ja vuosi 2011 on vasta tulossa!
Ilkka Valpasvuo
