15.05.2007
"I swear, I´d love to go to Finland. Cause metal is there everywhere and the (good) musicians of this kind of music have plenty of chance. And the shows must ROCK every city!!! Looks like heaven for me!!!"
Näin eräs espanjalainen kommentoi Idols-voittaja Ari Koivusen tulkintaa Sonata Arctican Fullmoon-kappaleesta. Suomen maine raskaan musiikin maana on ollut viime vuosina todella kova, kiitos Nightwishin, Stratovariuksen, HIMin ynnä muiden. Nyt kun listaan on lisätty Lordi ja Ari Koivunen, niin isäntämaastamme ei enää puhuta tuhansien järvien maana vaan metallimaana.
Palataanpa alkulähteille. Silloin tällöin kuulee keskusteltavan siitä, mikä oli Suomen ensimmäinen hevibändi. Tuskin kukaan tietää varmasti oikeaa vastausta, mutta Hard Rock Sallinen oli ensimmäisten joukossa huipulla vuonna 1980 ilmestyneen Let´s Make Love -sinkkunsa johdattamana. 70-luvun lopulla raskaalla musiikilla ei ollut kysyntää Suomessa, joten HRS keikkaili enemmän länsinaapurissa, kunnes sopivana ajankohtana bändi palasi kotimaahansa tekemään heavyn läpimurtoa. Bändin meriiteiksi voidaan laskea Deep Purplen lämmitteleminen Suomen keikalla, viikon rock-LP:n tittelin nappaaminen ja Provinssirockin keikka vuonna 1980. Myös bändin nousemista kansan tietoisuuteen alle 10 000:n asukkaan pohjalaiskunnasta voi pitää saavutuksena. Pitkäsoittoja HRS teki vain yhden. Heavy Metal Symphony ilmestyi vuonna 1982 Zeron kustantamana ja se sisälsi yhdeksän omaa sävellystä ja yhden coverin. Turha kai mainita kyseisen LP:n olevan nykyään suuri keräilyharvinaisuus.
Nimibiisi Heavy Metal Symphony avaa levyn vahvasti ja kitaristi Jare Renko pääsee heti näyttämään suomalaisille sooloilun mallia ja soolojahan levyltä löytyy useammastakin biisistä. Avauskappaleen lisäksi sinkkubiisi Let´s Make Love sekä Solong My Friend ja Show Me That Woman jäävät mieleen. Biisit ovat vanhan ajan tapaan todella runsaasti samaa toistavia ja vahvarakenteisia, joten muutama kertosäe jää itse kullekin päähän pyörimään. Niin ja sitten se cover-biisi. Rolling Stones -klassikko Paint It Black ei ole joutunut millään tavalla raiskauksen uhriksi, päinvastoin. Cover on enemmän kuin hyvin tehty, alkuperäisversiota kunnioittaen. Kaiken kaikkiaan LP on todella hyvä kokonaisuus, joka toimisi uudelleen nauhoitettuna vielä tänäkin päivänä.
Seppo Sallisen korkea lauluääni on niin räkäisen rock, että monet nykypäivän tähdet saavat olla kateellisia. Tosin miehellä on käytössä vanhanaikainen ääntämismalli, jossa vokaalit vääntyvät välillä mitä kummallisimpiin muotoihin. Saman miehen hoitamat bassot ovat myös levyllä esillä, koska kitaristeja on vain yksi ja miksaus on todella bassovetoinen. Muuten miksaus ja äänenlaatu ovat nykypäivän tuotoksiin verrattuna tunkkaisia, mutta 80-luvun alun älppäriksi eivät lainkaan hassumpia. Ja niin, kuinka heviksi tätä voi sanoa vuonna 2007? Se, että kielisoittimia on vain kaksi vie jo paljon raskautta musiikista pois. Tälläistä yleisilmeeltään positiivista hard rockiahan tämä on, johon on otettu elementtejä perusrockista ja bluesistakin.
Jarmo Panula
