The Scaramangas heittäytyy iisisti keinumaan

Helsinkiläinen kitarapop-viisikko The Scaramangas yhdisteli alkuaikoinaan rokkipotkun optimistiseen melankoliaan ja hampputangoon. Yhtyeen toinen kokopitkä Don´t Follow The Weak keräsi Desibelissä täyden pistesaaliin kepeän psykedeliapopin muotovaliona. Ovatko nämä rajaukset osuvia vai haluatteko itse tuoda vielä jotain olennaisia puolia musiikin ystävien spekuloitavaksi? Vai onko moinen määrittely mielestänne edes tarpeellista tai mahdollista?

- Rokkipotkua, psykedeliapoppia, opimistista melankoliaa ja hampputangoa... Pitää kyllä myöntää että Desibelin porukka on kuvaillut meidän musiikkia varsin osuvasti. Kyllä, olemme kaikkea tuota. Vaikka tosiasiahan on se, että emme ole ikinä miettineet tarkkaan millaista musiikkityyliä The Scaramangas edustaa. Soundimme ja tyylimme on muovautunut vuosien varrella ja taitaa kyllä edelleen olla jossain epämääräisessä kehitysvaiheessa. Voimme huoletta mennä Eight and a Halfin rokkipotkusta, Even Cole:n hampputangoon ja siitä He Soiled Himself:in asennecountry -musiikkiin. Emme halua lokeroida itseämme liikaa.

Kuinka yhtyeenne muodostui ja miten päädyitte tällaisten musiikin lajityyppien pariin? Millainen on The Scaramangas-muusikoiden tausta?

- Osittain tämä on jo yläasteella perustettu bändi joka lähti liikkeelle Nirvanan, Smashing Pumpkinsin ja Radioheadin covereiden voimin. Jossain vaiheessa soitettiin jotain powerpoppia mutta tyyli alkoi varsinaisesti kehittyä kun käytiin äänittämässä demoja Tukholmalaisessa Up & Running Studiossa, Joonaksen veljen Tom Hakavan kanssa. Tää oli ehkä vuonna 2000. Tomilla oli studio täynnä vanhoja kitaroita, vahvistimia, pianoja, urkuja, kelamankkoja ja kaikkea muuta. Äänitettiin livenä suoraan magneettinauhalle ja kaikki kuullosti ihmeellisen hyvältä. Siitä taidettiin innostua jostain Doorsien ja Nuggets-bändien soundimaailmasta vaikka emme tietoisesti haettu mitään retrosoundia.

Teitä on vertailtu niinkin erilaisiin yhtyeisiin kuin Joy Division, Supergrass, The Coral, Beatles ja Weezer. Nimestänne on vedetty lankoja Bond-säveltäjä John Barryyn. Uusimman levynne kiittävässä arviossa Sami Nissinen mainitsi mm. Sister Flon, Pink Floydin ja Airin. Mihin suuntiin oikeasti kumarratte ja miksi?

- Olemme usein fanittaneet musiikkia yhdessä ja se on myös kuulunut meidän biiseistä. Aikoinaan lainattiin surutta ideoita muilta. Ehkä voi tässä jo paljastaa että Eight And A Half oli kumarrus New Orderin Crystaliin jota diggailtiin kovasti kun se ilmestyi. Vanha livesuosikki Even Cole on taas osa Ennio Morriconea ja osa Theo´s Actin Untitled-biisiä. Mutta omasta mielestämme olemme päässeet eroon siitä että Scaramangasien musassa paistaa esikuvat liian selkeästi läpi. Ehkä just sen takia meitä on vertailtu niin erilaisiin bändeihin.

Jyrockin keikalla vakuutti ennen kaikkea sellainen enniomorricone twinpeaksin yökerhossa savupäissään-henkinen tunnelma. Soittoonne oli helppo heittäytyä iisisti keinumaan. Onko tämä jotain sellaista mitä te livenä tavoittelettekin vai olisiko kaikkien pitänyt tanssata hulluna?

- Ei me sen kummemmin olla puhuttu tai oikeestaan ajateltu että mitenköhän yleisö ottaa materiaalin vastaan. Tietenkin tiedämme että tää uus matksu ei mitään isointa biletysmusaa ole. Toivottavasti jotkut ihmiset pitää siitä mitä me teemme ja kyllä sen Jyrockissa huomasi miten ihmiset, kuten sanoit heittäytyi iisisti keinumaan, ja se on kai just se oikea tapa nauttia musiikistamme.

Mikä maku jäi yleisesti ottaen Jyrockista?

- Hieno meininki ja todella hyvät bileet. Magenta Skycoden keikka oli ihan mielettömän hieno. Alamaailman Vasaroiden heitto oli myös todella herkullinen. Toivottavasti meidät kutsutaan tulevaisuudessa takaisin.

Nähdäänkö teitä kesällä festivaaleilla? Entä ulkomaansuunnitelmat?

- Ei nähdä festivaaleilla näillä näkymin. Ehkä keikkajärjestäjät luottavat mieluummin tuttuun ja turvalliseen suomalaiseen laatutuotteeseen, eli heviin, mieluummin kun riskeeraa sen että festivaaliyleisö keinuu iisisti hönöpäissään meidän tahtiin. Mutta lähdemme kyllä kun pyydetään. Ulkomaansuunnitelmia emme ole kerennyt suunnitella vielä, eikä me vältämättä osata suunnitella sellaisia. Mutta kaikki muut ovat kovasti pyrkimässä ulkomaille, kai meidänkin pitää katsoa mitä siellä on ihmeteltävää.

Onko Bond-konna Scaramanga mielestänne oikeasti kova jätkä? On se ainakin parempi nimi bändille kuin The Blofelds…

- Joo. Oli se vissiin kova 1970-luvulla. Mut kyllä silloin tehtiin parempiakin leffoja kuin 007.

Millaisia tavoitteita olitte asettaneet kakkoslevyä varten ja kuinka ne toteutuivat?

- Haluttiin tehdä levy, joka kestää kuuntelua pitkään. Ja siinä ollaan ainakin toistaiseksi mielestämme onnistuttu. Se mikä eniten ehkä poikkes ekasta levystä oli, että tälle levylle oli erittäin paljon demoja mistä valita. Niitä oli runsaat sata kpl mistä me sitten alettiin karsia. Se oli kans paljon helpompi "tappaa rakkaitaan" kun oli mistä valita.

Vaikka bändinne on oikeastaan jatkuvasti tehnyt hyvää materiaalia, ei sellaista samanlaista ”hypeä” (siis hyvin indie-tasolla toki) ole tainnut syntyä kuin mitä esimerkiksi Rubikilla ja tietyissä rajoissa myös Sister Flon kohdalla on tapahtunut. Mistä tämä johtuu ja onko siihen tulossa muutos?

- No, me ei olla Fullsteamilla... Ehkä ihan hyvää olla altavastaajan asemassa. Ei oo turhia paineita. Ehkä me saataisiin enemmän hypeä, jos kaikilla medioilla olisi yhtä hyvä maku musiikin suhteen kuin teillä desibeli.net:ssä!

Haastis ja pienet livekuvat: Ilkka Valpasvuo, muut kuvat: The Scaramangas @ MySpace