Ismo Alanko Teholla

Viime kesänä Säätiönsä kanssa telakalle rantautunut Ismo Alanko ei kauaa pysy paikoillaan. Noin puoli vuotta on maksimiaika, jonka Alanko omien sanojensa mukaan pystyy olemaan pois esiintymislavoilta. Tämän jälkeen alkaa taas olla pakottava tarve päästä ihmisten eteen. Tällä kertaa Alanko on kuitenkin pakannut mukaansa lukuisin soittimien lisäksi vain yhden muusikon, lyömäsoitintaiteilija Samuli ”Teho” Majamäen, joka aikanaan vaikutti myös Ismo Alanko Säätiössä 1997-2002.

Tiivis, vähän yli parin viikon mittainen konserttikiertue on omiaan osoittamaan Alangon monipuolisuutta esiintyvänä taiteilijana. Sen sijaan, että hän noudattaisi samaa esiintymiskaavaa vuosi vuoden jälkeen, on hän kokeilevuudessaan kunnioitettava artisti. Tämän maaliskuisen kiertueen ideana on palata kappaleiden alkulähteille ja esittää ne paljaina ja lähes sellaisina, jollaisina ne aikanaan on myös sävelletty. Istumapaikat ja väliajan kattava konserttiformaatti oli omiaan antamaan oikeutta nimenomaan itse musiikille. Hyvissä ajoin ennen yhdeksää alkanut keikka oli houkutellut paikalle myös sen ikäistä väestöä, joka ei välttämättä perinteiselle puolen yön aikaan alkavalle rockkeikalle olisi jaksanut vaivautua.

Mahtavalla, ilman säestystä esitetyllä, Laulu nimisellä kappaleella alkanut konsertti sai jo heti ensimmäisillä metreillä tajuamaan Alangon taitavuuden muusikkona ja myös laulajana. Hänen persoonallinen tumma ja karhea äänensä on kantavuudessaan niin vaikuttava, ettei ympärille todellakaan tarvitse haalia kokonaista yhtyettä, jotta esitys pysyisi kasassa tai mielenkiintoisena. Pienistä elementeistä rakennetut Lihaa ja verta, Hallanvaara sekä Peilikuva eivät pitkiin aikoihin ole keikoilla toimineet yhtä hyvin. Myös mykistävän hienot Risteys ja Paratiisin puu pääsivät todella oikeuksiinsa riisuttuina versioina. Vain Majamäen lyömäsoittimille ja Alangon akustiselle kitaralle peratut kappaleet saivat kuulijan keskittymään kunnolla musiikin rakenteisiin ja etenkin Alangon vahvoihin laulusuorituksiin, jotka eittämättä pääsevät aina paremmin oikeuksiinsa vain pienten säestyksellisten tekijöiden tukemina.

Akustisen kitaran hylättyään Alanko siirtyi pianon taakse ja yhtä vaivattomasti kuin televisiosta kanavaa vaihtaen siirtyivät kappaleetkin alkuperäisversioista huolimatta pianosovituksiksi. Etenkin Sielun Veljien Elintaso toimi pianolla ja Majamäen lyömäsoitinten avustuksella esitettynä jopa huvittavankin hyvin. Alangon ilmeikäs esiintymistyyli ja hänen tapansa eläytyä täydellisesti esittämäänsä musiikkiin on aina loistavaa katseltavaa. Hän on arvaamaton ja yleisön huomion täysin vangitseva esiintyjä, jonka ei pitkiin aikoihin ole tarvinnut oikeastaan muuta tehdä kuin levittää kätensä saadakseen yleisön osoittamaan suosiotaan.

Väliajan jälkeen Alanko esitteli yleisölle vielä yhden loistavasti hallitsemansa instrumentin, jota hän ei aikoihin ole keikoilleen rohjennut ottaa mukaansa. Sellistinä musiikillisen uransa aloittanut Alanko ei onneksi ole jättänyt alkuperäisinstrumenttiaan kellariin lahoamaan, vaan on kunnostautunut sen soittamisessa nyt myös keikoilla. Etenkin varsinaisen setin loppupuolella sellosäestyksellä esitetty Kurjet oli kaltaiselleni jousisoitinfiksaatiosta kärsivälle musiikinystävälle korvia hivelevä kokemus.

Ismo Alanko käsittelee omaa tuotantoaan ja kappaleitaan kuin muovailuvahaa. Hän pystyy pelottomasti muokkaamaan mistä tahansa oikeastaan melkeinpä mitä tahansa – ja onnistuu siinä lähes poikkeuksetta. Laajan tuotannon ansiosta illan tarjonnasta löytyi jokaiselle jotakin, vaikka kappaletoiveita lavalle välillä huudeltiinkin. Pitkän konsertin loppupuolella Alangon kaikkivoipa ääni alkoi kuitenkin parin kappaleen aikana osoittaa jonkinlaista murenemista. Nuorena syntynyt kieli Alangon äänen katoamisesta aina ylärekisteriin mentäessä, mutta yleistä tunnelmaa se ei kuitenkaan haitannut. Loistavalla sovituksella Sielun Veljien Peltirummusta encoreen lähtenyt Alanko palasi lavalle vielä kaksi kertaa. Yleisö ei millään olisi malttanut pysyä istumapaikoillaan ja lopulta artisti itse totesi lavan eteen poukkoilevia ihmisiä hätistelevälle turvamiehelle naurahtaen: ”Anna niiden nyt jo innostua, hyvä mies.”

Ehdottomiksi huippukohdiksi nousivat alun loistavien Paratiisin puu, Risteys ja toisen puoliajan Kurjet biisien lisäksi myös Hassisen Koneen tuotannosta tuttu, tällä kertaa pianolle sovitettu, klassikkobiisi Tällä tiellä sekä ensimmäiseen encoreen sisältyneet Syöksylaskijoita kaikki tyyni ja Teho Majamäen kumisevalla noitarumpupaukkeella verhottu Sielun Veljien Kanoottilaulu. Viimeisen biisin asemaa toimitti Rakkaudesta, joka on viime vuosien aikana kappaleena kärsinyt todella paljon inflaatiota jatkuvan soittamisen tuloksena. Kyseinen veto toimii setin harvinaisena mausteena, mutta ei peruspilarina. Eihän kaunis ole enää kaunista, jos siitä tehdään arkinen asia. Kaikkeen turtuu.

Kokonaisuutena keikka oli kuitenkin, kuten jo ennalta arvata saattoi, aivan loistava. En ole rehellisesti sanoen koskaan onnistunut näkemään Ismo Alangolta huonoa esitystä. Häiritsevät tekijät tulivat tässä tapauksessa enemmän yleisön puolelta kuin lavalta. Ajoittainen biisitoiveiden ja huomion saamiseksi tapahtunut huutelu häiritsi konsertin seuraamista välillä todella paljon, sillä keskittyminen intensiiviseen esitykseen herpaantui automaattisesti. Kuinka vaikeaa on käsittää, että rockartistien keikat eivät aina tarkoita sitä, että sinne voi tulla pää täynnä huutelemaan mielipiteitään kesken esityksen? Kuinka moni ihminen rohkenisi esimerkiksi sinfoniaorkesterin konsertissa karjaista kapellimestari Leif Segerstamille kesken kaiken, että ”on sulla hieno parta”? Onneksi Alangon pitkä ura ja kokemus on tässäkin asiassa vain suureksi avuksi. Huutojen ja biisitoiveiden jatkuessa hän saattoi vain rauhallisesti hymyillä ja huomauttaa yhtään ärsyyntymättä: ”Odotahan hetki, me päästään siihen kohta.”

Teksti ja kuvat: Nunnu Koskenniemi