Punyn ähky on ohi ja jälki sen mukaista

Tamperelainen avaraa ja pop-melodista rockia soittava Puny ei tuo historiaansa esille hirveällä määrällä henkilökohtaista tilitystä. Edes keskeisimpiä vuosilukuja ei ainakaan tätä nykyä löydä edes yhtyeen nettisivuilta. Niinpä yhtyeen juurien läpikäyminen tuntui olennaiselta, jotta saisi muodostettua kuvan tästä taka-alalla viihtyvästä, entistä hiotuneemmasta timantista. Bändistä, joka hyvistä arvosteluista huolimatta ei oikein missään vaiheessa ole murtautunut esiin sellaisella tavalla, johon musiikin taso kyllä antaisi mahdollisuuden ja ennen kaikkea oikeutuksen. Otin härkää sarvista ja lähdin valoittamaan asiaa laulaja-kitaristi-biisintekijä Teemu Innon ja ja kapulataiteilija Kimmo K. Koskisen kanssa.

Teemun mukaan kaikki alkoi siitä, kun Nirvana ilmestyi suomalaistenkin musiikin kuuntelijoiden tietoisuuteen. Silloin piti hommata itsellekin kitara. Seurauksena oli luonnollisesti grungehtavan bändin perustaminen poikien tuolloisessa kotikaupungissa Forssassa, tuossa rock-kuvaaja Tomi Palsan ja monen muun merkittävän vaikuttajan taajamassa. Basisti Jari Järven ja Teemun lukioikäisinä perustaman bändin nimi oli silloin Punie, jonka kanssa herrat kiersivät keikoillakin lähiseudulla. Teemun mieleen on jäänyt noilta ajoilta muun muassa haastattelu Esinahka-nimiseen punk-zineen.

Hitaan evoluution kautta Puniesta kehittyi nykyinen Puny. Ensin mukaan liittyi rumpali Kimmo, jossain vaiheessa mukaan tulivat kitaristit Raine Hynninen ja Rami Kinnunen, jälkimmäisen liittymisen sijoittuessa vuoden 2001 tienoille. Yhtyeen historiaa kuunnellessa joutuukin toteamaan, että mitään turhan hätäistä ei tämän viisikon toiminta ole ollut. Syiksi moiseen kiiruhda hitaasti –henkeen herrat näkevät ainakin sen, ettei esimerkiksi yhdessä vaiheessa kukaan heistä enää asunut siellä missä bändi treenasi. Teemun mukaan toiminta on kaiken aikaa ollut aika perspektiivitöntä, paitsi tietysti musiikillisilla mittareilla.

Toiminnan vakavoituminen tapahtui oikeastaan ensimmäisen ep:n julkaisun aikaan vuonna 2000. Levystä tykättiin, mistä bändi oli itse kovin hämmästyksissään. Palaute sai herrat vakavoitumaan, hetkeksi aikaa hiukan liikaakin. Kimmon mielestä se vähäinenkin kuhina joka ep:n tiimoilta syntyi, hukattiin johonkin. Vuoden 2004 debyytti Small Scale jäi herrojen mielestä aika vähäiselle huomiolle, vaikka se kiittäviä arvioita keräsikin. Se oli eräänlainen pinnistyskakka, toteaa Teemu naureskellen. Hänen mielestään debyytti oli bändille ikään kuin miekka, joka piti repiä kivestä. Levyntekemisen opettelua. Piti todistaa itselle, että saadaan levy aikaan. Tavoitteet olivat silti korkealla, toki realistisissa rajoissa.

Yhtyeen toisen, It Kills You-nimisen levyn kanssa musiikilliset tavoitteet ovat entistäkin korkeammalla. Levyssä on entistä enemmän piikkejä ja suvantoja – vaihtelevuutta. Se on herrojen mielestä kuulijalle helpommin lähestyttävä, aiheet ovat omaa elämää laajemmalta. Se on tietoisesti rokkaavampi. Biisijärjestyksen rakentaminen oli Teemun mielestä haastavaa. Kimmon mielestä levy tehtiin rivakammin, ei enää niin pinnistystä. Tämän kanssa ehti ottaa lehdenkin mukaan, vaikka aikaa ei loputtomiin ollutkaan. Biisejä ei myös ole haluttu hioa liikaa, vaan antaa lopputuloksen kuulostaa hiukan raakalaismaiselta ja arvaamattomalta. Olemme kaikki samaa mieltä siitä että uusi levy on entistä hitikkäämpi ja melkoisen tyytyväisiä tunnutaan myös olevan.

- Kestävään musiikkiin kannattaa panostaa. Tämä levy kuulostaa varmasti vielä parin kymmenenkin vuoden päästä yhtä hyvältä. Sen verran ajattomasta levystä on kyse, toteaa Kimmo pienenä mainospuheena. Kimmo erityisesti nauttii levyn jytistelybiiseistä, mutta mainitsee myös rauhallisemman Waiting For The Pastin erityisenä suosikkinaan. Teemulle kaikki ovat omalla tavalla tärkeitä, hiukan päivän mukaan.

Kunnianhimoa ei toki puutu, mutta silti hommaa ajetaan eteenpäin ilman markkinointisuunnitelmia, maanläheisesti ja perinteisesti omalla painollaan. Rokkiunelmat on jo tähän ikään mennessä haudattu. Teemulle riittäisi, että bändi pääsisi pääesiintyjäksi kivoihin keskisuuriin paikkoihin ja jengi tulisi katsomaan heitä. Pienimuotoinen menestys. Vaikka Punyn kaltaiselle yhtyeelle voisi olla hyvä olla joku ulkopuolinen ihminen hoitamassa markkinointia ja pr:ää, ovat yhtyeen jäsenet sen verran vahvoja tee-se-itse-persoonia, että konflikteja syntyisi varmasti.

Usein bändin yhteydessä esiin nostettu Crazy Horse on toisaalta Teemulle jumala, mutta toisaalta välillä Neil Youngkin kyllästyttää. Pienen lypsämisen jälkeen Teemu kehuu Melvinsin uuden levyn pilviin, samoin The Knifea on tullut diggaltua. Suoria vaikutteita ei mainita, vaikka toki kaikki kuultu vaikuttaa:

- Inspiroidun monenlaisesta musiikista, mutta yritän kuitenkin aina päästä lähemmäksi sitä omaa juttua, en jonkun muun.

Teemu tekee Punyn biisit, vie ne treenikämpälle ja bändin kanssa ne viimeistellään. Osa on aika pitkälle mietittyjä, toiset raakilemaisempia. Luurangot tulevat siis Teemun kaapista. Kimmon mukaan Teemulla on melkoisen korkea kynnys edes tuoda kappaleita bändille, joten valmista pöytälaatikossa odottavaa levyä on varmaan turha odottaa.

Levy julkistui debyytin tapaan Teemun omalla Aisti-levymerkillä. Muita lafkalla julkaistuja artisteja ovat ainakin Office Building, jonka levyjä myydään pieniä määriä edelleen. Tuoreimpiin julkaisuihin kuului Tapesin debyytti, jonka tiimoilta Salmisen Jukka on myös tulossa mukaan Aistin toimintaan.

- Jospa sitten ehtisi kiristää julkaisutahtia hieman tästä yhdestä per vuosi, Teemu naurahtaa.

Puny kiertää keväällä ainakin perinteisen Turku-Tampere-Helsinki-akselin, mihinkään pierukeikoille ei ole kaipuutakaan. Sinne mennään missä yleisöä on. Tottakai bändi ymmärtää, että levyn tuominen esiin vaatii ponnisteluja, mutta mihin tahansa ei olla valmiita. Se kasvaa, jos on kasvaakseen.

Teksti ja livekuvat: Ilkka Valpasvuo, bändikuvat: Nelli Palomäki