Jon Auer - Surucorea katajaiselle kansalle

Jon Auer lienee parhaiten tunnettu The Posiesista, jonka riveissä herra on paiskonut voimapoppia kahdeksankymmentäluvulta saakka. Soittokokemusta on myös Big Starin riveistä ja muutenkin musiikin saralla mies on ollut aktiivinen tuottaen bändejä ja tehden soolomateriaalia. Nyt Jon on kiertämässä Eurooppaa juhlistaakseen debyyttisooloaan Songs from the Year of Our Demise. Tavastia on tullut tutuksi jo The Posiesin kanssa rundatessa, mutta tällä kertaa herra rohkenee pistäytyä Helsingin, Turun ja Tampereen lisäksi myös Keski-Suomessa. Desibeli istahti hetkeksi pizzerian nurkkaan jutustelemaan tämän sanavalmiin ja joviaalin veikon kanssa. Jon tilaa salami-herkkusieni-pizzan, ison kokiksen ja painaa puuta. Ollaan siis marraskuisessa Jyväskylässä. Muutaman hetken kuluttua alkaa keikka läheisessä Bar 68:ssa. Miten rundi on sujunut tähän mennessä?

- Todella hyvin. Kaikkialla on ollut hauskaa ja yleisö on ollut mahtavaa. Suomessa on nyt tosin hieman kylmä, mutta tulen säätilan kanssa kyllä toimeen.

Rundaamisen tarkoituksena on tehdä Songs from the year of Our Demise tutuksi ihmisille. Levyn tekeminen oli pitkä prosessi ja kesti vuosia ja taas vuosia. Mikä oli syynä hitaaseen toimintaan? - Levystäni on ymmärrettävä eräs seikka. Kaikki on enemmän tai vähemmän minun tekemääni ja olen ainoa, joka sen parissa on työskennellyt. Levyllä ei ole vain akustista kitaraa ja laulua vaan kuulostaa kuin sillä soittaisi kokonainen bändi. Soitin lähes kaiken itse, tein äänitykset itse, kirjoitin laulut ja tuotin. Saatoin jopa rakentaa studioon kapistuksia levyä varten. Tein kaiken omin käsin, joten aikaa kului. Levyä yksin tehdessä pitää hallita kaikki roolit kunnolla ja havaitsin, että kaikkea on hankalaa tehdä hyvin. On tarpeeksi pulmallista tehdä montaa asiaa yhtä aikaa. Tuotantohommiin on parasta varata tarpeeksi aikaa. Äänittämisen jälkeen parin viikon päästä voi kuunnella nauhoituksia, jolloin toimii vuorostaan tuottajana.

Songs from the Year of Our Demise on yhtenäinen kokonaisuus. Levyä kuunnellessa esiin ei nouse selkeitä hittejä, vaan vahvuus on ennen kaikkea tunnelmassa. Melodianpätkät jäävät kummittelemaan mieleen noustakseen sieltä esiin myöhemmin. Lopputulokseen on varmasti syytä olla tyytyväinen?

- Pidän levystä. Seuraavaksi teen varmaankin jotain erilaista, mutta se mitä tällä kertaa tavoittelin, onnistui. Pitkä You Used to Drive Me Around on lempibiisejäni. Pidän pitkistä kappaleista, joissa on rullaava poljento ja hyvä tunnelma. Biisissä Adios taas on kummallista, kalkattavaa pianoa, joka lopussa vaihtuu Sundownin simppeliin poppiin. Pidän Adioksesta, se on outo ja siinä lauletaan huonoa espanjaa. Nämä ovat kaksi tämänhetkistä suosikkiani.

Olet joissain yhteyksissä kuvaillut musiikkiasi sadcoreksi. Kuinka määrittelisit termin sadcore?

- Viedään melankolia ja katkeransuloiset tunnelmat äärimmilleen. Hard corea sanotaan äärimmäiseksi, mutta sadcore on myös äärimmäistä, eri tavalla tosin. Se ei ole äärimmäistä väkivaltaisuudessa ja aggressiivisuudessa vaan haavoittuvaisuudessa. Monien kappaleideni sanoituksia on kuvailtu päiväkirjamerkinnöiksi, ja minulle on äärimmäistä paljastaa itseni näin avoimesti. Joskus väkivalta ja aggressiivisuus liitetään valtaan. En usko tähän, on joskus vaikeampaa olla haavoittuvainen. Kutsun musiikkiani sadcoreksi, koska termi on typerä ja hauska. En ole ensimmäinen, joka sitä käyttää, mutta se sopii kuvaamaan tämän levyn tunnelmaa.

Maailmassa soitetaan varmaankin enemmän mollissa kuin duurissa. Minkälainen olisi täydellinen sadcore-yhtyeen kokoonpano?

- Nick Draken olisi oltava mukana. Hän on luultavasti sadcoren alullepanija. Myös Lou Barlow olisi loistava. Lou on luonut uran kirjoittamalla lauluja eroista ja huonoista parisuhteista. Itse ehkä voisin soittaa bändissä bassoa. Sadcore-rumpaleiden huippu olisi tietenkin Mo Tucker Velvet Undergroundista.

Onko melankolia sinulle jonkinlainen luonnovara tai inspiraation lähde?

- Ainakin tällä levyllä. Minulla oli musiikillisesti paljon iloisempiakin lauluja, mutten halunnut laittaa niitä tälle levylle. Etsin kappaleita, jotka sopivat tiettyyn mielialaan ja levyn tunnelma onkin hyvin yhtenäinen. Albumi ei ole tyylillisesti kovin monipuolinen, mutta olen jo tehnyt levyjä, joissa mennään nopeasti tunnelmasta toiseen. Esimerkiksi The Posiesin Amazing Disgrace on yhtenä hetkenä poppia, seuraavaksi rokkaava ja sen jälkeen hiljainen. Tälle levylle halusin alusta loppuun kestävän samanlaisen tunnelman. Marvin Gayen What´s Going on on tässä suhteessa samankaltainen, vaikka musiikki eroaa suuresti omastani. Levy kuulostaa alusta loppuun yhtenäiseltä, jotkut laulut jopa samanlaisilta. Mikään kappale tuolla levyllä ei häiritse tunnelmaa.

Soolokeikoillasi kerrot tarinoita laulujesi aiheista. Pidätkö erityisesti tarinankerronnasta tai sanoituksista?

- Pidän puhumisesta. Aloittaessani sooloesiintymisiä olin hermostuneempi enkä puhunut niin paljon. Vähitellen aloin keksimään jutunjuurta ja itse asiassa monet tuntuvat pitävän siitä, että artisti jutustelee keikalla paljon. Tietysti on aina niitä tyyppejä, jotka kehottavat tukkimaan turvan ja soittamaan musiikkia. En tosin välitä näistä tyypeistä suuremmin. Mielestäni on yksinkertaisesti vain tylsää soittaa kappaleensa ja pokata. Huomasin, että ihmiset pitävät kanssakäymisestä, keskustelusta ja osallistumisesta. En koskaan uskonut että minulla olisi näin hauskaa ja helppoa esiintyä yksikseni, ja reaktiot ovat olleet todella positiivisia.

Oletko koskaan ajatellut kirjan kirjoittamista?

- En ole tarpeeksi hyvä kirjoittaakseni kirjaa. Olen paljon kiinnostuneempi esiintymistilaisuuksista, joissa voi sekoittaa musiikkia ja tarinankerrontaa. En ehkä menisi nauhoittamaan tarinoitani levylle asti, ne pitää tulla itse kuulemaan. En ole kiinnostunut tarinoiden kirjoittamisesta, mutta jonain päivänä haluaisin ohjata elokuvan. Elokuvan sisällöstä minulla ei tosin ole mitään käsitystä, tiedän vain, että pidän elokuvista yhtä paljon kuin musiikista. Ehkä olisin surkea, mutta haluaisin silti yrittää. Helpointa olisi varmasti aloittaa tekemällä musiikkivideoita bändeille.

Jos on yhden elämän aikana soittanut The Posiesissa ja Big Starissa, tuottanut ja äänittänyt bändejä ja vielä pukannut ulos soololevyn, luulisi, että aika paljon on jo saavutettu. Minkälaisia musiikillisia tavoitteita on vielä jäljellä?

- Haluan tehdä paljon enemmän rahaa. Tulen toimeen, mutten ole miljonääri. Olen tehnyt paljon monenlaista ja olen tyytyväinen uraani, mutta joskus tuntuu, että haluaisin enemmän taloudellista tunnustusta tekemisistäni. Vanhenen ja minulla on perhettä, mikä asettaa asiat eri valoon kuin jos on nuorena tien päällä. Tarvitsen rahaa pitääkseni huolta ihmisistä. Parin viime vuoden aikana olen tehnyt paljon töitä. Uskon, että mitä kovempaa työskentelee, sitä enemmän työtä saa myös tehdäkseen. Monet muusikot tuntuvat ottavan asiat itsestäänselvinä ja jättävän käytännön seikat managereiden hoidettavaksi ikään kuin artistin ei tarvitsisi ymmärtää bisneksestä mitään. En näe tätä järin hyvänä toimintatapana. Mielestäni tulisi olla kiinnostunut muistakin asioista. Ei bisnespuolesta tarvitse pitää, mutta on hyvä ymmärtää miten se toimii.

Haluat siis että langat ovat tiukasti käsissäsi?

- Pidän asioita hallinnassa ja haluan työskennellä jatkuvan kasvun puolesta. En halua jättäytyä lepäämään laakereilleni vaan haluan muutosta.

Loppuun klassinen rocklehdistökysymys. Onko sinulla lemmikkejä?

- Minulla on kolme kissaa, kuusi gerbiiliä ja kaksi hiirtä. Olen enemmänkin kissaihminen, vaimoni ja lapseni taas pitävät jyrsijöistä. Kissoja minulla on ollut aina, ne tuntuvat sopivan paremmin luonteenlaadulleni.

Pizza on tuhottu ja ilta jatkuu musiikin merkeissä. Bar 68:n lavalla ensimmäisenä on vuorossa Lasse Kurki, joka soittaa fantastisen setin covereita ja Lemonator-biisejä. Lyhyen esityksen aikanana päästään kurkottelemaan kohti korkeampia sfäärejä, sen verran hurmoksellista kättentaputusta ja yhteislaulua yleisön toimesta harrastetaan. Lämminhenkistä, inhimillistä ja parhaita tänä vuonna näkemiäni keikkoja. Jon Auer on tietysti myös loistava. Kurkkukipuinen Jon ei soita yhtä pitkää settiä kuin esimerkiksi Tampereella, mutta kaikki saavat varmasti kuulla kyllikseen musiikkia ja tarinointia biisien välissä. Kokonaisuudessaan hienoin ilta, mitä olen Bar 68:ssa koskaan todistanut. Ennen lähtöä käyn vielä puristamassa Jonin kättä ja kiittämässä hyvästä meiningistä. Tarjoan kurkkupastilleja, jotka Jon lappaa innolla parempiin suihin. Turvallista ajomatkaa Helsinkiin.

Teksti: Tuomas Tiainen, kuvat: www.jonauer.com