Julkaistu: 19.11.2026
Arvostelija: Mika Roth

Svart Records
Instrumentaalisen kitaramusiikin mestaritaitaja Pekka Laine jatkaa matkaa The Enchanted -yhtyeen kanssa ja tuloksena on syntynyt täydellisyyttä hipova pitkäsoitto. Kukin levyn kymmenestä raidasta avaa erilaisen portin musiikin ihmeelliseen maailmaan, jossa lähtökohtaisesti mikä tahansa on mahdollista. Ensikosketus albumiin saattaa vaikuttaa liiankin hajanaiselta, mutta levylle kannattaa antaa aikaa.
Toki alkusyksystä julkaistu ykkössinkku The Last Daredevil vinkkasi jo kuusarilla soundillaan hyvää olevan tulossa, mutta lopputuloksen silkka väkevyys ei ole menettänyt tehoaan edes kovassa tehosoitossa. Olen kuunnellut Astral Moodia itse asiassa poikkeuksellisen runsaasti, enkä voi vieläkään havaita pienintäkään puutumista mistään kohdin materiaalia. Kerran toisensa jälkeen biisit vain tulevat, tuntuvat oikeilla tavoilla oikeissa paikoissa ja vievät minut paikkoihin, joissa tahdonkin olla.
Vaikeimpia palasia pääosin sävykkäässä kokonaisuudessa ovat kirjoissani B-puolen Molech, joka aikansa krautrockattuaan kääntyy hälyisen psykedeeliseksi huminaksi, josta on vaarallisen lyhyt matka hälyyn. Tuohon perään kun kuuntelee supermelodisen ja kurveissaan rennon rauhallisen Curtis Dreams of Butterflies -maalailun, ovat laidat erittäin kaukana toisistaan. Kanjoni ei kuitenkaan ole liian leveä, etenkin kun albumia kuuntelee kokonaisuutena ja eri raitojen kumarrukset toistensa suuntaan hahmottaa.
Uusin sinkkubiisi Willow Tree pomppaa myös muodollaan selvästi rivistä esiin. Albumin instrumentaalisen rintaman rikkovat Nightbirdin vokaalit istuvat kuitenkin dramaattisen laajakangasrautalangan kaveriksi niin sopuisasti, ettei moisesta voi lopulta kuin innoittua. Muhevat urut ja vahva bändisoitto kutovat viimeisestä kolmanneksesta niin juhlavan kokemuksen, ettei riehakkaaksi äityvän soiton soisi päättyvän koskaan.
Laine ja The Enchanted vaihtavat kaistaa ja tunnelmaa moneen otteeseen, toisinaan vieläpä yhden ja saman raidan aikana. Pretty Birdin aurinkoinen ajelu kohti surf-rantaa saa vaikeasti havaittavista lähteistä eksoottista lattarimaustetta menoveteensä. Krautin tasaisen hyrinä muistuttaa konehuoneen puolelta olemassaolostaan, mutta silti elävät linnut livertävät ympärillä – kirjaimellisesti. Atomic Space Horse on myös varustettu groovekengillä, jotka vievät biisiä yhä syvemmälle psykedeelisiksi käyvien kehien sisään. Jälleen kerran mitään selvää kynnystä tai ovea ei ole, vaan musiikki virtaa muuntuen, kasvaen ja kehittyen. Liikkeelle lähdetään yhdellä tapaa ja päätepisteessä kaikki ympärillä on jo vaihtunut joksikin erilaiseksi.
Laine osaa kerran toisensa jälkeen tehdä musiikille tarantinot ja tunnelmille kraftwerkit. Viittaukset eri genreihin ja maailmoihin ovat alati läsnä, mutta silti kaikki tuntuu tuoreelta, aidolta ja uudelta. Tämä on 60-luvun spagettiwesterniä 20-luvulla ja americanaa, jossa Düsseldorf ja Saimaa ovat kuin luonnostaan mukana. Mitään en osaa kaivata lisää, mikään ei haasta rakenteita liiaksi ja albumi tuntuu kasvavan edelleen joka kuuntelukerralla, joten viisi tähteä on ainoa mahdollinen tähtisaldo.




Elokuvallispsykedeelistä instrumentaalimusiikkia luova kotimainen kitaristi.
Linkit:
facebook.com/pekkalainemusic
instagram.com/pekkalainemusic
(Päivitetty 19.11.2026)