Jorma Mattila & Ulkopuoliset: Antaa palaa!

Omakustanne

Imatra-Lappeenranta-akselilta kotoisin oleva Jorma Mattila & Ulkopuoliset antaa raskaan kitararockin raikaa punkilla sivumaulla ja metallisella tatsilla. Debyyttialbumi on julkaistu hartiapankin voimin, joten tyylin nimi on tietysti indie-punk. Yhtye julkaisi ennen esikoispitkäsoittoa pari EP-levyä sekä nipun sinkkuja, ja muutama aiemmin julkaistu raita on myös löytänyt tiensä albumille.

Musiikillisesti levy on tiukkaa ja kitaravetoista jyristelyä alusta loppuun saakka, mutta Jorma Mattila & Ulkopuoliset osaa vaihtaa näkö- ja lähestymiskulmaa useaan otteeseen. On pitkälti kuulijasta kiinni, kokeeko tämän rikastavana monimuotoisuutena, vai hajottavana säntäilynä eri linjojen perässä. Ansio/syy saattaa johtua siitä, että kyseessä on parhaiden palojen summa, kuten esikoislevyillä on monesti tapana olla.

Nopeimmin tarttuvaa laitaa edustaa sinkkuna jo vuoden 2024 juhannuksen tienoilla julkaistu Imatrankoski, jolla vetoapua tarjoaa Avaruusaseman Juuso Partanen. Murea rakenne ja ykkösluokan melodia takaavat viihtymisen, eikä edes pitkäksi venähtävä kitarasoolo riko kosken pauhun taikaa. Toinen selkeä pistokärki on niin ikään sinkkuna julkaistu Voimalaulu, jonka tsemppaus ja kannustus taitaa tulla ihan suoralla naamalla. Tai sitten ei, jälleen kuulija saa kuulla mitä valitsee ja kaikki voivat olla oikeassa.

Kärkikaartin takana rintama on epätasaisempi ja hämmentävämpi. Bändin tapa soundata jopa saman kappaleen aikana punkyhtyeeltä, metallistijoukolta ja katurokkareilta on toisinaan vahvuus, toisinaan ehkä Akilleen kantapää. Wannabe lähtee kertosäkeessä liitoon ja puristaa säkeistönsä luoman hengen melkein kuoliaaksi, jonka jälkeen heitetään sankarihevanderi-viittaa niskaan. Tavallaan hienolta kuulostavaa, mutta tikkaustyön jälki muistuttaa tasoltaan enemmänkin irvistelevää frankensteinia, kuin hienovaraista tyylishakkia. Tietysti rosoisuus on tarkoituksellista, mutta jekkua jatkuvasti käytettäessä inflaatio on väistämätön.

Illuusion mestari sotkee askelkuviot kesken kaiken ovelasti ja antaa melodialleen tilaa, mistä kumarrus yhtyeen suuntaan. Ankkurina soiva Maailman viimeinen laulu lähtee puolestaan keinumaan metallivalssina ja antaa helmojen lentää tavalla, joka jättää kysymysmerkkejä ilmaan. Mitä juuri kuulin, mitä bändi haluaa tällä oikein sanoa?

Yhtye antaa palaa, se on selvä. Esikoinen on parhaimmillaan kauniisti rumaa ja komeasti kolhoa, mutta hiukan tästä jää hahmotelman ja luonnostelman vaikutelma. Demot ovat olleet taatusti tymäköitä, vaan ehkäpä niitä olisi kannattanut jalostaa rohkeammin ennen viimeistä ikuistamista.

Soundin säröisyys ja alleviivaava rosoisuus määrää mielestäni liiaksi tekemisiä ja mörisevä miesääni tunkee alati sivusta korvaan. Usein moniäänisyys toimii, vaan ei aina, ja sama lievä keskeneräisyyden tunne vaivaa allekirjoittanutta halki levyn. Hyvää tässä on se, että jokaisella raidalla on ideaa ja näkemystä, joten ei muuta kuin lisää liekkiä.