Saaramaija Zorawski: Pelkkiä hittejä

Kuohu Records

Osapuilleen jokainen artisti ja yhtye seisoo uusimman albuminsa takana lopputulemaa superlatiiviryppäin ylistäen, sillä harva tekee näinä päivinä tietoisia välitöitä. Saaramaija Zorawski on kokeiluhenkistä folkpoppia luova artisti, johon en yhdistäisi ensimmäisenä termiä hittimusiikki. Uuden levyn nimi sai ensin jopa naurahtamaan ääneen, mutta sitten jäin miettimään koko kuviota tarkemmin. Miksi oikeastaan reagoin noin? Mikä tekee jostain musiikista hitikkäämpää kuin toisesta?

Alkusyksystä kohdalleni osunut Metsänpeitto-sinkku on jäänyt leonardcohenmaisella rakenteellaan kummittelemaan päähäni. Aina kun kuulen kappaleen tunnun kuin seisahtuvan sen äärelle, ihaillen hiljaisen tuokion siroa rakennetta. Ei mikään perinteinen hitti ehkä, mutta mieleenpainuva tuokio nyt sentään, jota huomaan hyräileväni arjen askareita tehdessä. Eikö se ole yksi hitin määre?

Kuukausi sitten julkaistiin albumia pohjustanut viimeinen tuplasinkku, jonka A-puoli Aikuistuminen tekee aivan saman. Muistin sirpaleiden ja menneiden haaveiden palasia tutkaileva kappale vaatii kuitenkin todella kuuntelemaan ja keskittymään, jotta tarinan voi todella kuulla ja hahmottaa. Zorawski laulaa varoen sanat, soittimien luodessa jälleen taakse vaimean, vähäeleisen ja huiputtoman kankaan.

Tarinat ovat kuin kohtauksia elokuvien keskeltä. Et tiedä mitä on aiemmin tapahtunut, tai mistä tarinan lajista on kyse. Komediaa ja tragediaa en matkalta juuri löytänyt, joten liekö tämä sitten arjen vähäeleistä draamaa. Äänten murusista ja paloista rakensin kuitenkin päässäni kokonaisia kaaria ja löysin reittejä biiseistä toisiin. Riippusilta ajetaan vielä sisaruksiaankin pidemmälle ja lähemmäs hiljaisuutta, äänentasoa on nostettava ja silti pitää pinnistellä kaiken erottaakseen. Onko tämä tosiaan tehtävä näin? Zorawski ei kompromisseja suosi ja antaa osasten selvästi päättää kohtaloistaan.

Pelkkiä hittejä on outo ja muodostaan visusti kiinni pitävä kokonaisuus, jonka henkilökohtaisuus ja intiimiys sai kuuntelun vaikuttamaan hetkittäin jopa jotenkin tungettelevalta. Kertoja kulkee muistojensa taloissa, nähden ajan tuolle puolen. Mennyt ja nykyinenkin ovat vain sanoja, joiden tarkoitus katoaa heleään musiikkiin. Lopulta jo em. tuplasinkulta tuttu Tule tule lienee isomman äänikenttänsä ansiosta levyn hitikkäämpää puolta.

Olen hämmentynyt, koska materiaalista olisi voinut työstää vaikka mitä. Muoto on kuitenkin valittu ja intiimi, hiljainen – suorastaan vaimea – folkpop on muotona ainakin ainekset selvästi esille asettava. Nostan hattua tinkimättömyyden edessä, vaikka olisin toivonut sydämessäni toisenlaista albumia.