M: Musta enkeli

Playground Music Finland

M, eli monessa mukana oleva Minja Koski, on halki uransa kulkenut elektronisen ja akustisen maailman väliä. Vuoden 2019 Näytän missä asun nosti elektronisuuden äärimmilleen, yöaikaan sijoittuneiden tarinoiden taiteillessa rajoilla kiistattoman upealla tavalla. Kolme vuotta myöhemmin oli seuraavan tiukan mutkan vuoro, kun Lauluja 60-luvulta heilautti nostalgian viisarin vastakkaiseen ääriasentoon.

En voi sanoa varsinaisesti yllättyneeni, kun Musta enkeli -albumin ensimmäinen sinkku On keskityttävä eläviin tuli ja rullasi elektroakustisena folkpoppina esiin kukkuloiden takaa. Torvet soivat ja kielisoittimet polkevat orgaanisen rytmin ystävinä, rennon helppouden ja vaivattomuuden huokuessa kaikesta. M on aina osannut sijoittaa kappaleisiinsa runsaasti elementtejä, tekemättä niistä kuitenkaan liian raskaita, turhan massiivisia.

Viime keväänä Elämä kiitää -sinkku tuli taholtaan, sinkkusisarusten muistuttaessa toisiaan. Kappale jolkottelee akustisen soitinpaletin kanssa nopeasti, nopeasti, ja tämäkin aalto tuntuu rakentuvan positiivisista osista. Näin, vaikka tekstissä puhutaan sairaudesta ja kuolemasta, sillä kaikkea leimaa usko parempaan huomiseen ja elämän voittoon. Sekin on yksi artistin tunnusomaisista piirteistä.

Sinkuista viimeisin saapui samaan aikaan syksyn kanssa ja Uutta ystävää etsiessäni on selkeämmin ’vanhaa maailmaa’ edustava, elektronisempi ja levottomampi numero. Rytmin saralla rakettimoottorimainen ja ehkä hiukan drum’n’bass-henkinenkin pulputus ajaa ylinopeutta, tahallaan tietysti, mutta biisi kestää testin mistä osin kiitos yksityiskohdille äänten saralla. Vastaavaan kiihkoon yltää vain Pieni ihme, ysärin retroisuuden limittyessä uuteen aikaan.

Musta enkeli vaikuttaa musiikillisena kokonaisuutena M:n hajanaisimmalta albumilta, joka mielestäni monin tavoin summaa kaikkea tähän asti tapahtunutta. Iskelmäisempi Lehmuksen alle on siron muodon erikoisin äänin kehystävä tuokio, jonka kohtalo on tällä erää olla seinäruusu. Groovaava avaus Musta enkeli palaa jonnekin sinne, minne mielestäni edelleen täydellinen Punainen ovi kuusi vuotta sitten jäi. Missä on sairaala kronikoi hajoavaa mieltä öisessä laitoksessa, sinisen saksofonin ja elektronisen pulputuksen kuiskaillessa missä Tehtaantyttö on nyt.

Tekstittäjänä M on kasvanut ja kehittynyt vakaasti suuntaansa. Hänen tapansa luottaa lyhyiden tuokioiden voimaan on toisinaan ihastuttavan hahmottelevaa, toisinaan taas ärsyttävän vihjailevaa, kertomusten ollessa enemmänkin lyhyitä episodeja kuin elokuvia.

Musta enkeli on ensimmäinen albumi, joka ei varsinaisesti tuonut mitään uutta muassaan. Sen sijaan M vie mielestäni ilmaisuaan pidemmälle hienosäätämällä ja viimeistelemällä yksityiskohtia. Huomio kääntyy soundeihin ja karmeihin, hahmojen taakse luotuihin lavasteisiin ja itse tunteisiin sanojen takana.