Tero-Petri & Korvaamattomat: Voi näinkin elää

Plastic Passion

Tero-Petri & Korvaamattomat on orgaanisella soundilla varustettu kitarapoprockbändi, joka on vahvistunut entisestään. Uutena soittajana riveihin on liittynyt viulun, bouzoukin ja ”erikoissoittimet” hallitseva Tomi Riikkola, joten kuusihenkisen yhtyeen hartiat ne vain levenevät ja kenttä kasvaa. Levyä edeltäneiden sinkkujen yhteydessä on jo puhuttu, kuinka Bruce Springsteenin stadionrock kohtaa orgaanisemman ja folkimman soiton, vaan kuinka on tekojen laita?

Bändi on kuosissa, se on sanottavat suoraan. Voi näinkin elää on jo Tero-Petri Suovasen kuudes soololevy, mutta harmaata rutiinia on turha etsiä. Soundissa on laveutta, Suovasen kirjoittama materiaali kantaa ja taustan ”henkisenä sparraajana” Yari Knuutinen on X-tekijä, joka lienee avustanut nimenomaan yksityiskohdissa. Viimeisissä prosenteissa, jotka erottavat erinomaiset hyvistä. Miltei kolmen vartin mittainen albumi on tässä ajassa laskettavissa pitkäksi, mutta yhdyn silti PR-puheisiin. Toki joka artisti on sitä mieltä, että uusin levy on uran parhain saavutus, mutta tällä erää puheissa saattaa olla perää.

Kiekon avaus on ihailtavan ehdoton, ja mistä Jättimäinen käsi edes varsinaisesti kertoo? Olen tuskin ainoa, joka haistelee sukulaisuutta Pink Floydin The Wall -teoksen vieraantuneisuuteen, tosin vain ja ainoastaan tekstin saralla. Yleisö saapuu paikalle, sen toiveita on vaikea toteuttaa, mutta yritettävä on. Ironiaa ja vinoilua, mutta keneltä, kenelle ja miksi?

Onneksi kyynisyys pysyy sivussa ja Suovanen keskittyy halki albumin mahdollisuuksiin, positiivisiin voimiin ja elämän langan sitkeyteen. Kysymyksiin saattaa tipahdella loppulevyllä joitain suoriakin vastauksia. Hiljaisuudesta voimaa saava Unissaan kävelevä pohtii maailmoiden välejä ja kohtalo voi olla osallinen myös Nuoruuden ilmansuunnat -kappaleen näennäisen viattomassa nostalgiassa.

Jatketaan raitojen ruodintaa sinkuista. Neljästä levyn julkaisua pohjustaneesta sinkusta avautui jo neljä erilaista maisemaa, eikä albumin aarreaitta rajoitu suinkaan niihin. Ei läheskään. Onnellinen häntä vatkasi jo miltei vuosi sitten, enkä vieläkään osaa olla yhdistämättä sitä Paul Simonin Graceland-albumiin. Kepeän keinuva soundi ja notkea groove yhdistettyinä Suovasen tekstiin nostaa mielen kuin kotioven rapina sisäkoiran hännän.

Postapokalyptisen maailman stadionrockilla varustettu Ainakin yksi asukas rullaa esiin äänivallin, jonka takaa pilkistää kuitenkin sitkeä toivo ja usko tulevaan. Suovanen osaa sijoittaa sanansa tarkoin, sekä jättää toisinaan riittävästi sanomatta. Maailma voi olla vaikka kuinka hirmuinen paikka, mutta aina on toivoa ja valoa, jos sen vain valitsee sydämessään.

Rockista perinteisemmälle tanssilattialle kiepsahtaa helmojaan lennättäen keväällä ilmestynyt kakkossinkku Himo tanssittaa mua. Monesti moiset siirtymät johtavat myötähäpeää synnyttäviin tuloksiin, mutta Korvaamattomat on otsikkonsa veroinen orkesteri, jolla ei mene nuotit runttuun – ellei niin ihan erikseen haluta. Groovea veivataan folkilla poljennolla ja kielisoitinten kudokset joustavat, jos kappale moista vaatii.

Levyn jälkimmäisellä puoliskolla palataan rakkaustarinoiden kulmille, ehkäpä jopa seinän taa, kun Rakastaja on valepuvussa. Poprockimpi muoto palvelee viestintää myös, kun jättimäinen Vanhasta luopunut -ankkuri esittelee ryhmän näkemystä dramaattisemmasta The Beatlesista. Omilla kulmillaan, tietysti. Seitsemän ja puoli minuuttia ovat haaste, kynnys ja testi, mutta biisin viimeminuuttien avatessa maisemaa on vaikea syyttää yhtyettä mistään.

Kuudes soololevy on Korvaamattomat-yhtyeen kanssa luotu voimannäyte ja merkkiteos. Sävyt ovat kehittyneet, draamaa luodaan vähäeleisemmin ja siten kaikki tuntuu asettuvan luonnollisemmin paikoilleen.