A.Takalo: Lämpimät päivät

Panama-levyt / Suloset elukat

On tärkeää tietää juurensa ja ymmärtää niiden merkitys. Laulaja/lauluntekijä A.Takalo kuvataan levyn saatesanoissa alle muutamilla lauseilla ja samalla taitaa kiteytyä paljon olennaista. Takalo on iskelmälaulajan poika, mikä mainitaan ensinnä. Vienankarjalaisen runonlaulajan jälkeläinen elää Kouvolassa rivitalokaksiossa, eli kyse on ainakin osin urbaanista yksilöstä. Veli on vibrafonisti-säveltäjä ja kyseessä on artistin ”noin kahdeskymmenes” pitkäsoitto, eli musiikillista taustaa piisaa myös tässä ajassa.

Takalo onkin ollut ahkera soolomusiikinjulkaisija kuluvalla vuosikymmenellä. Reilu neljä vuotta sitten ihastelin 20:21-albumin lämpimän retroa ja pelkistettyä kitarapoprockia. Niukkuus oli vuosia sitten hyve, eikä siitä ole luovuttu tässä välissä. Tapaan todeta – ehkä liiankin useasti – vähemmän olevan enemmän, mutta A.Takalon kohdalla tuo idea pistetään toistuvasti stressitestiin.

Lämpimät päivät on hetkittäin miltei trubaduurimaiseksi materiaaliksi karsittua soittoa, vaikka taustalla pieni yhtyeen kaltainen taustoja täyttääkin. Takalohan soittaa ja laulaa miltei kaiken itse, joten studiossa ei ole ollut kolmea vierailijaa suurempaa ruuhkaa, joten idea yhtyeestä on todellisuudessa studioluomus. Rumpukompit ovat niukat, basso jolkottelee halki kiekon alla ja valokeilaan nousevat artistin laulu sekä useimmiten sähköinen ja toisinaan myös akustinen kitara. Ainoa pysyvä kaveri studiossa on ollut tuottaja Chester Burger, joka on lisäksi myös äänittänyt sekä miksannut yhdentoista raidan mittaisen kiekon.

Kiireetöntä tarttumapintaa tarjoava Ikävoin sua ponnistaa reippaasti melankoliasta kohti taivaita ja 70-lukulaisesta kitararockista muistuttava On ajatukset muuttuneet intoutuu jopa rohkeaan soundi-ilotteluun nuoren Bowien hengessä. Albumina Lämpimät päivät onnistuu olemaan samaan aikaan intiimi ja avoin, kertojan puhuessa pääosin rakkauden kaipuusta, voimasta, saloista ja toisinaan myös onnesta. Melankolia ja toiveikkuus sekoittuvatkin niin tehokkaasti, ettei toista välillä erota toisesta. Musiikki kiskoo yhteen suuntaan, lyriikat taas toiseen, ja taatusti tarkoituksella.

Lisää vesiä sekoittavat reunojen isoa kuvaa entisestään rypistävät irtiotot. Sinkkubiisi Lämpimät päivät laventaa soundia western-kitaralla hetkisesti lännemmäs ja pieneen folk-piiriin puristuva Harvinainen eläin on todella harvinainen tapaus. Kovin usein Takalo ajautuu kuitenkin liki myöhäisen Syd Barrettin vereslihalle karsittua ilmaisua. Demomaiset soundit raastavat toki armotta ja hetken syke tuntuu iholla, mutta mielestäni monet tuokiot on ruhjottu turhankin demomaisiksi.

Lämpimät päivät on kompromisseja kaihtava ja virttyneen brutaalissa ehdottomuudessaan kunnioitettava rypistely, joka avaa sisuksensa tässä ja nyt. Materiaalista olisi saanut tietysti jalostettua vaikka ja mitä, mutta moinen kosiskelu ei ole A.Takalolle luontaista. Tarttuvuus on kuitenkin alati liki pintaa, kuin kiusoitellen ja härnäten. Kumma levy.