Litku Klemetti: Sata pahaa poikaa

Lördag

Veikkaanpa, että jokainen meistä tiesi jossain vaiheessa elämäänsä taatusti ainakin jonkun pahan pojan. Koulun pihalta, ostarin kulmilta, pelikentän laidalta, kioskin lähettyviltä. Pahat pojat pistivät jo varhain nastan opettajan tuolille, ruuvasivat koulun ruokalassa ketsuppipullon korkin niin auki, että seuraava pahaa aavistamaton ketsuppihimoinen sai lautaselle vuorellisen maustetta. Itse kuulen räkäisen naurun yhä mielessäni ja muistan luokan raggarin virnistyksen. Pahat pojat keulivat fillarilla, polttivat jo alakoulussa tupakkaa, eivätkä todellakaan treenanneet kokeisiin.

Olin ja olen edelleen aivan liian nössö ollakseni paha poika, tai edes kova jätkä, mutta jokin tuossa miltei myyttisessä hahmossa on kiehtovaa. Rock’n’rollhan käynnistyi nimenomaan pahojen poikien – ja kovien tyttöjen – juttuna. Sata pahaa poikaa on luonnollisesti lukuna paisutteleva ja mielikuvana yliampuva, mutta ajatus pahojen poikien pikkuarmeijasta on toisaalta kuin suoraan saarnaajien pamfleteista napattu. Rock’n’roll on tie kadotukseen, pahuuteen. Mielessäni pyörii ajatus sadasta kovasta rokkijätkästä, röökit huulissaan ja tukat laitettuina, farkut ja tiukat T-paidat täydentävät potretin lievän bensan tuoksun kera.

Myös Litku Klemettiä jätkyys ja pahat pojat selvästi askarruttavat, niin hahmoina kuin heidän tekemistensä kautta. Monella tapaa Litkun uusi albumi onkin klassisen rock’n’rollin linjoilla liikkuva kokonaisuus, jolla rockin katalogia käydään lävitse vapain ottein 60-luvulta eteenpäin. Kitararokki soi bändin rullatessa yy-kaa-koo-nee, mutta progempaakin settiä heitetään niskaan. Hempeistä jutuista ei juuri välitetä ja ysärin surinoista pysytellään vähintään kädenmitan päässä, koska ne eivät kuulu ohjelmaan nyt.

Kokonaiskuva on siis perinteisyyttä suosiva. Rautalanka saa kaikua taustalla, jos moiselle on tarvetta ja rytmiryhmän otteet vaihtelevat 70-luvun soft rockista 60-luvun garageen asti. Saatesanojen mukaan innoittajana on toiminut artistin isän rokkilevyhylly, mutta taasko tässä heijastellaan omia tekemisiä toisiin? En minä, mutta kun ne pahat tyypit…

Niin tai näin, Cringe jyskyttää kuin Hurriganes ja Jorella on asiaa veivaa puolittaisella lattariviballa eteenpäin ihan toista laitaa, eli hyllystä on löytynyt monenlaista kamaa. Yhtye kuitenkin osaa asiansa ja kaartelee sovitusten avulla klassisten palasten ympärillä Ramblersin tapaan. Näin huomio kiinnittyy karmien sijaan itse teoksiin, mikä nostaa Litkun bändin jätkien tekemisten arvoa entisestään. Jätkyys voi olla myös supervoima, eikä se todellakaan rajaudu sukupuolen mukaan.

Artistilla kuin artistilla on maneerinsa ja selvimmin uusi kiekko on muuhun jatkumoon istuva ’Litku-levy’, kun sinkkuraita Kuningas lähentelee retroiskelmää ja Iskä uskaltautuu paljastamaan sydäntä kovaksi koetellun kuoren alta. Melodiakulut ja teksti tuntuvat hyvällä tavalla tutuilta, enkä pahastu myöskään Rajut jätkät -rallin puolittaisesta varkaudesta. Saattaahan se vahinkokin on, kun jokainen biisi on jo tavallaan tehty aikaa sitten, ja tässä on lisäksi pengottu iskän rokkilevyjen saloja.

Klassisen rockin muoto voi olla monelle uhka, mutta Litkulle sekin on mahdollisuus uudenlaisiin seikkailuihin. Nyt on kunnon musiikkia, sanoisin minäkin.