Haaveet: Haaveet

Sweet Tones

Helsinkiläinen Haaveet on julkaissut musiikkia vuodesta 2021, hakien siinä samalla ominta paikkaansa kotoisilla musiikkikentillä. Ensimmäisiltä sinkuilta ei ole biisejä enää mahtunut debyyttialbumille, mutta alkuvuodesta 2024 julkaistu Paha ihminen -ässä on sentään kyydissä. Kyseinen rautalankakaunokki saa myös kunnian avata levyn, jolla tehdään isosti kunniaa menneiden aikojen soundeille sekä tyyleille.

Kitararockin, rautalangan ja kaihoisan suomi-iskelmän liitto ei ole keksintönä uusi, eikä Haaveet keikuta luotettavaksi havaittua venettään kansallisromanttisessa järvimaisemassa. Vai olemmeko ennemminkin nyt öisen kaupungin läpi virtaavan mustan joen varrella? Haaveet voi ehkä haaveilla pikkukylien tanssilavoista, mutta kuuluu lopulta enemmänkin kansien urbaaneihin asfalttiviitoihin.

Ympäristöt vaihtuvat, vaan surut ja murheet ovat samat kaupungissakin. Teksteissä rakkaus saa toistuvasti siipeensä, eikä lohtua juuri anna mikään muukaan, mutta suomalaiseen tapaan eteenpäin puristetaan. Peilistä katsoo takaisin ehkä paha ihminen, tai ilkeyksiä tehnyt nyt ainakin, mutta elo on mitä on.

Saatesanoissa rautalanka mainitaan jo ensimmäisellä rivillä, mutta samassa yhteydessä puhutaan jopa punkin kiihkosta. Eri kuulijat voivat löytää eri asioita, vaan suoranaista räimevyörytystä debyyttialbumi ei kyllä tarjoa. Siinä missä monet samoilla linjoilla operoivat orkesterit ottavat tukea klassisen rock’n’rollin soundista tarttuu Haaveet enemmänkin Baddingiltä tuttuun tunteellisuuteen. Joidenkin mielestä kyse on pateettisuudesta, mutta ainakaan Haaveet ei jätä draamansa kaaria lyhyiksi.

Alkuun vierastin vokalistin monesti (tahallaan?) leveäksi lipsuvaa tyyliä, joka ei tunnu sopivan täysin yhteen soiton kanssa, mutta sittemmin olen oivaltanut juuri pienen kitkan toimivan itse asiassa kokonaisuuden eduksi. Yhdessä taustalla kaikuvien koskettimien kanssa laulu rakentaakin syvempää kuvaa ajasta, jota ei välttämättä ollut edes olemassa.

Vaikutelmia ja mielleyhtymiä syntyy levyä pyörittäessä poikkeuksellisen runsaasti. Westernimmin jolkottava Kadunko mitään? sai rustaamaan muistiinpanoihin Volbeatin ja Rautavaaran nimet, mitä voi pitää jo itsessään saavutuksena. Haaveet ei periaatteessa jää kiinni suorasta lainailusta, mutta jäljet ovat monesti tarpeettoman selviä. Kaikki omaksuvat toki asioita ja kukaan ei ole irrallinen saari, silti lainoissakin on rajansa sekä määränsä.

Plussaksi bändille on laskettava värikkyys, joka saa toisinaan kummallisia mittoja. Toisena soiva Kesäyö boogaa ja veivaa kuin härmäversio Dire Straitsista, joka yrittää soluttautua iskelmärockin iltamiin. Viimeinen yö on puolestaan yhtyeen ikioma Roy Orbison -hetki, joka tosin mielestäni hukataan jonnekin Twin Peaksin yön punaan.

Haaveet-albumi on kuin ajattomaksi käyneen tienvarsibaarin jukeboksi, joka osaa sylkeä ulos vain mollia ja kaihoa. Puoliautiolle etupihalle ei paista aurinko suoraan, eikä uutta kahvia löydy koskaan pannusta. Silti haluat viettää aikaa astioiden kaukaisten kilahdusten, kolhuisten pöytien sekä lievästi bensalta tuoksuvien tuolien parissa. Draama on lähes tyystin mustavalkoista uutta aaltoa, mitä nyt punainen väri koristaa sieltä täältä kokonaisuutta. Pataa vai valttia? Makuja on ainakin monia.