Kosmos: Käärmesormus

Omakustanne

Turkulainen progefolk-ryhmä Kosmos oli viimeksi tapetilla Desibeli.netissä hieman ennen pandemiaa, kun Ajan peili avarsi entisestään laajoja musiikin kenttiä hyödyntävän yhtyeen maailmaa.

Noista päivistä on kulunut aikaa, mutta voin sanoa puhtain sydämin ilahtuneeni, kun tieto Käärmesormus-albumista saapui toimitukseen. Hieno vinyylilaitos tekee vielä entisestään oikeutta jo valmiiksi ansiokkaalle musiikille ja A-puolen ensimmäinen raita Ikimetsän sydänmaa on bändille ominaiseen tapaan erittäin raukeasti askeltava avaus. Huomio kiinnittyy Päivi Kylmäsen lauluun, sekä monitaituri Ismo Virran soittamiin kitaraan, mellotroniin, urkuun ja ksylofoniin. Muuta ei sitten tarvitakaan, kun suorastaan harras kappale ikimetsästä luodaan.

Toisena soiva Kuka muistaa voi tuo äänikenttään mukaan Kimmo Lähteenmäen soittaman pianon ja Sini Palokankaan puolivälissä totaalisen muutoksen tuovan saksofonin, mutta vähemmän on edelleen vakaasti enemmän. Jopa näin hämmentävässä sovituksellisessa siirtosarjassa, jossa loikka sirkusteltan puolelle kiskaisee maton rivakasti jalkojen alta.

Tämän jälkeen vietetään aikaa rauhallisemmissa ja seesteisemmissä merkeissä, eikä moisia irtiottoja koeta ennen puolenvälin krouvia. Hiljaisempi henki kääntyy Deja Vun kohdilla enemmänkin runoudeksi, sekä mahdolliseksi viittaukseksi Carlos Castanedan kirjaan. Vasta puoliskon sulkeva kansanlaulu Tuuli käy lävitsein tuntuu viimein nousevan siivilleen, kun kappaleen lopussa avaruudet varoittamatta avautuvat ja tuulet puhaltavat kosmokseen asti.

B-puolen käynnistää Mika Waltarin tekstiin sävelletty Korppi, joka on vain reilun puolentoista minuutin mittainen, äänikentiltään 2001: Avaruusseikkailu -henkinen trippi. Pysäyttävä tuokio johtaa Käärmesormus-kappaleeseen, josta käynnistyy albumin seuraava vaihe. Psykedeelinen progerock on aikalinjoiltaan puhtaan 70-lukulainen ja pienieleinen eeppisyys täydentää mystistä tekstiä, jossa helvetti ja taivaskin ovat vain yhden kehän varrella vilahtelevia välipysäkkejä.

Kielletyn hedelmän tarha jatkaa syvemmälle taikuuden yöhön, urkujen ja koskettimien vetäessä nuottejaan jo liki takarajoja, mutta niin vain magia kantaa ja siirryttäessä levyn sulkevaan Kellokoski-raitaan, siirrytään myös yön pimeimmälle puolelle. Mielisairaalan kliininen kuvaus asukkaiden sanoin on kaikessa rauhallisuudessaan hyytävä, vierauden tihkuessa tapettimaisista äänistä.

Albumi sulkeutuu täysin toisenlaisessa tilassa, kuin missä se ikimetsissä alkujaan avautui. Kehän sijaan syntyy kaari, matka paratiisista ihmisen itsensä luomaan helvettiin. Miksi näin, sitä ei ole selitetty, mutta ehkäpä ei tarvitse kuin katsoa ikkunasta ulos – tai mustasta peilistä sisään, löytyyhän sellainen jokaiselta meistä.

Kosmos on yhtä kaikki luonut poikkeuksellisen albumin, jonka eri puolet ovat kirjaimellisesti eri puolia. Jos Vanha karma on kuin mustavalkoinen kohtaus ranskalaisesta uuden aallon elokuvasta, niin tosi-TV odottaa toisella puolella. Alussa keijut kutsuvat tanssimaan, lopussa Kellokoski jauhaa jauhamistaan, kahdeksan minuutin mitan päästäessä soittimet yhdessä ja erikseen sooloilemaan, kuin samaisen laitoksen asukit. Ehkä he ovatkin keijuja? Vastauksia ei anneta, kysymyksiäkään ei juuri lausuta, joten valtiaan valtikka löytyy kuulijan kädestä.