Heezer: Stereolith

Fuzzrock Records

Imatran stoneria jauhava riffikone ja sumuisen fuzzin velho Heezer k�vi allekirjoittaneelle tutuksi aika tarkkaan kolme vuotta sitten, kun Mushroomhill Boogie Tapes EP oli ilmestynyt. Ronski rokkaus ja rasvaiseksikin �ityv�t aiheet olivat miehist� jyskett�, kun seksi�, p�ihteit� ja etel�karjalaisuutta ladottiin lautaselle isomman kaliiberin kauhalla. Vuonna 2024 b�ndi pisti ulos viel� kolme komeaa sinkkua lis��, mutta mit��n noista herkuista ei ole kelpuutettu uudelle pitk�soitolle.

Viiva on piirretty p��tt�v�isin elein menneeseen, joten mukana menneist� pienjulkaisuista ovat ainoastaan kuluvan vuoden kolme sinkku�ss��. Kiekon avaava ykk�ssinkku Horse korkkaa kiekon korostetun metallisissa fiiliksiss�, vaikka stonerin jyske pit�� sahauksessakin toki pintansa. Minuutin kohdilla puristus hellitt�� hivenen ja rennompi hevostelu p��see hiljalleen oikeuksiinsa. Painoluokkaan saattaa ottaa aikansa totuttautua, mutta levyll� on useita puolia ja alun melskauksesta ei pid� h�mmenty� liiaksi.

Saatesanoissa korostetaan tuoreen kiekon melodisuuden voimaa ja kertos�keiden tarttuvuutta, mink� toisena soiva This Town lunastaa korostetusti. Biisih�n on nopea, rosoisilla kitarasoundeilla varustettu ja korkeaoktaaninen, mutta kertsin melodiakoukku iskee silti lujaa ja syv�lle. T�t� kirjoitettaessa uusin sinkku Let It Burn edustaa ryhm�n soundissa tummempaa laitaa, vanhan kunnon grungen paistaessa asteen selvemmin kaiken taustalla. Imatralaiset eiv�t hingu sen kummemmin Seattlen suuntaan, vaan ennemminkin kyse on hallitusta k�denojennuksesta.

Ankkurinumero Desert eroaa selvimmin kaikesta muusta, ihan jo kahdeksan minuutin mittansa ansiosta. Otsikko ja biisin rennompi astelu viittaavat eri tasoilla desert rockin avarille laitumille. Venyttelyiss� on my�s eeppist� siipe� ja liev�� elokuvamaisuutta. Moinen sopii albumin sulkevalle mammutille, joka ei k�rsi mitoistaan huolimatta mammuttitaudista. Soundeissa otetaan rennommin ja vieraileva saksofoni istuu preeriamaisemaan kuin kaktus teksasilaisen hiekkatien laitaan.

Stereolith on muheva ja monenlaisia maisemia kitararockin maailmaan tarjoava albumikokonaisuus. Mountainin rullaavasta menosta voi haistaa bluesrockin mausteita, Stone I Am viskaa klassisen 70-luvun rockin nopilla kutosparin ja Moonshine p�risee leve�mpi virne naamalla. Meno on hilpeytt� korostavaa ja hiki haisee, kaikenlaisen hajottavan sek� negatiivisen loistaessa poissaolollaan. Stonerkin voi olla iloinen asia, eik� meluisesta s�r�isyydest� edes tarvitse tinki�.