Sidi & The Crayons: The Song Was Gone Forever?

Maaseutumusiikki

Englanninkielistä countrymusiikkia suomalaisin voimin on luotu jo pidemmän aikaa, eivätkä Sidi & The Crayons -orkesterin heputkaan mitään märkäkorvia enää ole. Bändin historia nivoutuu moneen muuhun bändiin, mutta selvin edeltäjä on alkuvuodesta 2025 multiin päätynyt Ray Jone & The Gray Ones. Pari kuukautta edellisen poistuttua oli seuraava remmi jo valmis ensimmäisiin treeneihinsä. Tuoreen bändin debyyttialbumi sai virallisen julkaisunsa Kaavi Blues 2026 -festivaaleilla, joten komiasti alkoi matka.

Omista biiseistä kasattu paketti on peräti tusinan vedon mittainen, eikä sekaan ole kelpuutettu coverin coveria. Viime uudenvuoden juhliin ilmestynyt ykkössinkku (Life’s A) Wailing Country Song avaa levyn, jolla suurin osa numeroista mahtuu kolmeen ja puoleen minuuttiin. Startterin tempo on nostattava, fiilis kiva ja tekemisen meininki nostaa pyrstösulat nopeasti penkistä. Huuliharppu, kiipparit ja taustalaulut kruunaavat menevän siivun, joka viitoittaa tietä koko levylle. Kuten tästä voi päätellä, suorempi tekeminen on kunniassa ja matka pisteestä A pisteeseen B pyritään tekemään ilman tarpeettomia kiertoreittejä sekä krumelunkeja.

Sinkuista pisin, hitain, uusin ja vaikeimmin pidettävä on The Masters of Bad Luck and Trouble, jolla jalka laahaa maata ja tuoppiin tippuu mollisia kyyneliä. Väittäisin kuitenkin solistin suupielen vähintäänkin nykivän, kun huonon onnen tilitystä avataan enemmän ja enemmän. Löytyypä kaiken seasta myös albumin otsikko. Mustan hepan paikkaa pilttuusta itselleen hirnuu puolestaan tammikuinen Rising From the Dark Hole, jonka letkeä meno ei sovi yhtään tekstiin – ja sehän on koko homman juju, väittäisin.

Maailma sinkkujen ulkopuolella on vähintäänkin yhtä värikäs ja yllätyksellinen. Countryrockin puolelle pihaa pick-upin parkkeeraa Reconcile, muhean bändisoundin noustessa kauniisti potentiaalinsa hatun korkeudelle. Liki protestilaulua hivuttautuva Whom Do You Think He Really Cares For? lähettää terveisiä aikakautemme suurille johtajille, joilta puheet ja itsensä kerskunnat eivät lopu kesken. Teksti on kovaa ja se saatetaan maailmaan rullaavilla countryrockin renkailla.

Hitaammin asioita havainnoi ikääntymisen haitoista kertova Old Man Blues, jonka niveliin sattuu ja paikkoja kolottaa – ja silti puuha kääntyy hilpeäksi, koska aina on kitara sekä musiikki. Pinnat vielä kunnon kapakkapianosta, banjoista, sekä kohdilleen osuvista taustalauluista. Albumin vahva keskiharjanne jatkuu monta naksua iisimmin fiilistelevällä When the Sun Used To Shine -svengailulla, New Orleansin hengen leijuessa taustalla. Oh yeah!

Sidi & The Crayons päästää 80-luvulla solistina parissakin menestyksekkäässä bändissä vaikuttaneen Sidi Mäki-Laurilan taas ääneen. Uusi bändi on saanut näin uuden vanhan äänen ja kuullun perusteella jatkoakin saisi tulla.