Raatelevat Puhvelit: Rajaseutu, Tuntematon

Omakustanne

Raatelevat Puhvelit pisti oitis korvaan, muutenkin kuin nimellään. 00-luvun lopulla perustettu yhtye on luonut persoonallisen soundin, joka puhkeaa kukkaan jo avauksena soivalla Rushin salamat -kappaleella. Tyylilajiksi käsin kirjoitetussa saatteessa nimetään rappio-western, kun taas sähköisessä saatteessa on puhe rappiokantri-westernistä. Idea kyllä välittyy. Rajaseutu, Tuntematon kulkee sivistyksen rajamailla, jotka toisinaan löytyvät Alabaman tasangoilta ja Oregonin takametsistä, toisinaan taas Urjalasta. Tuhat tulimmaista, nouskaamme hepan selkään ja karautetaan sankimpaan puhvelien nostattamaan pölypilveen.

Tunnustan suoraan, että ensimmäiset pari kierrosta kuluivat vokalisti-kitaristin laulutapaan ja maneereihin totuttautumisessa. Alkuun pidin herran humalaista mutinaa pahimmillaan/parhaimmillaan muistuttavaa ilmaisua bändin Akilleen kantapäänä. Sittemmin olen hitaasti lämmennyt ilmaisun eläväisyyteen, jos nyt välinumerona heti alussa kuultava puhe Eteempäi olisikin voinut jäädä tästä äänileffasta leikkaamon lattialle. Ymmärrän tavoitteen ja Type O Negative teki tavallaan samat temput varhaisella valelivelevyllään, joka äänitettiin kavereiden kanssa, kun levy-yhtiöltä saadut äänitysrahat oli ensin ryypätty pois kuleksimasta – tai jotain muuta. Totuus oli tuolloin taipuvainen juttu, eikä TON ollut koskaan helppo tulkittava.

Nyt ei soi metalli vaan kaurismäkeläinen kantri kuin karmeana krapula-aamuna tai liian pitkäksi lipsuneena nousuhumalana. Raatelevat Puhvelit onkin mustan huumorin saralla aika samoilla syvyysasteilla kuin Amerikan kummajaiset. Hurttia huumoria, raakaa tilitystä ja jopa kauniiksi äityviä musiikillisia muotoja. Resepti on ihan käsi sydämellä ja rakkaudesta syntynyt kaunis biisi tuhdista drinkistä. Laredon leski uskaltaa myös jäädä pieneksi ja kauniiksi, mikä hämmentää entisestään satunnaista kuulijaa.

Mandoliini, lap steel -kitara ja banjo soivat, rummut naksuttelevat vähäeleistä komppia ja basso pumppaa, mutta rauhaisasti, pyöreästi ja menoa mukailevasti. Noja kääntyy taaksepäin ja vaikka elämä antaa niin rysty- kuin kämmenpuolelta iskua Oi Talladega! Urjala Delirium jolkuttaa kotiin siipi maassa. Matka Alabamasta Urjalaan on pitkä ja selvästi kivinen, mutta huuliharppu auttaa melankolista raitaa virtaamaan suoraan sydämestä sydämeen. Vielä pahemmin rappion syöveriin imeytyy Ei tää paha oo, joka on kuin Pekka Myllykosken painajaisesta – tai paratiisista. Rajat ovat rajaseuduilla niin kovin huojuvia.

Raatelevat Puhvelit nojaa vahvasti tekstien alkoholipitoiseen tilitykseen, mutta tarinoiden hahmot pitävät naamansa suorina ja trion soittama musiikki osoittautuu muuksikin kuin arkitragedioiden taustatapetiksi. Rappio tihkuu westernistä ja tappio kaikuu kantrista, mutta samaan aikaan mukana on härmäläistä periksiantamattomuutta. Turpaan tulee, eikä muuta edes odoteta, mutta silti roikutaan mukana elon taistelussa.

Jos olisin kuunnellut levyn vain kertaalleen, olisi tuomio ollut luultavasti hädin tuskin kaksi tähteä. Annoin kuitenkin Urjalan lehmipojille aikaa ja pientä lukkarinrakkauttakin kaiketi. Höyryisen meskaliiniset tarinat upottivat hitaasti juurensa maahan, kuin Arizonan kaktukset konsanaan ja nyt ollaan jo tässä. Kolme tähteä tuntuu hiukan liian vähältä, mutta neljääkään ei kyllä kehtaa – ei ainakaan ihan vielä.