Makea Martti: Pimeää ainetta

Varis Records

Musiikkimaailmassa monet haikailevat kulttistatuksen perään, etenkin jos liikutaan kauempana valtavirran päälinjoista. Makea Martti ilmoittaa ylpeästi olevansa kulttibändi vailla seuraajia, joten avainkysymys kuuluu: minkälainen kultti yhtyeen ympärille pitäisi muodostua?

PR on merkittävä taiteenlaji, mutta aloitetaan sitäkin tärkeimmästä tuotteesta, eli itse musiikista. Makea Martti on debyyttialbumillaan suomenkielistä, tummasävyistä ja elokuvamaisen folkahtavaa musiikkia luova helsinkiläinen trio, joka luottaa enemmän akustiseen voimaan, mutta ei sulje sähköjä pois päältä. Erilaiset akustiset kitarat, sello ja haitari ovat merkittäviä palasia, mutta mikään näistä instrumenteista tai rikkaat vokaalit eivät asetu selvään johtajan rooliin. Makea Martti hakee vain hiukan rytmitukea rummuista, poljennon ja virtauksen ollessa pääosin rauhaisaa.

Esikoispitkäsoitolta ei ole lohkottu sinkkuja, mutta niitä voisi – ja ehkä jopa kannattaisi – suosia. Haitari luo jännää tangotukea tunteikkaasti kolisevaan Buenos Airesiin, jonka lievä painajaismaisuus on juuri oikealla paineella päälle käyvää sorttia. Outous ei jää huomaamatta, mutta sen ei kuitenkaan sallita hajottaa toimivaa biisiä. Tarina ei kerro, kuullaanko taustalla oikeita puhaltimia, vai ovatko ne kiippareilla soitettuja, mutta yhtä kaikki jännite syntyy, huomio vangitaan ja idea välittyy.

Levyn B-puolen avaava nimiraita Pimeää ainetta on sovituksensa ansiosta upean sekava kokemus, joka tuntuu vetävän ja puskevan alati eri suuntiin. Taustan koskettimilla kaiketi luodut vallit ovat yksi tekijä, shamanistista messua muistuttavat vokaalit toinen ja siihen päälle vielä akustisen kitaran levottomat nuotit ja rumpujen jatsahtava pauke. Voimat taistelevat keskenään ja lopulta tuo kamppailu tuntuu olevan kaiken ydin ja avain.

Suuret sateet luo toistuvasti mielikuvan Nick Caven suomalaisugrilaisesta vastineesta, niin väkevää ilmaisu on. Kuoleman kortteja jaetaan kohtalon pakasta vakain elein myös, kun Punaista samettia maalailee loppukesän murhenäytelmää rivi riviltä. Tivolin kuuluisi olla ilon ja riemun paikka ja elokuun ehdottomasti kesän kruunun, mutta ei nyt, ei näillä main ja näissä pienissä kaupungeissa. Valo ei riitä, kesä loppuu aivan liian aikaisin, jotta sydänten routa sulaisi koskaan.

Pimeää ainetta on pääosin suomenkielinen albumi, jolta löytyy kuitenkin myös kaksi englanninkielistä raitaa. Vokalistin lausunta jättää notkeudessa toivomisen varaa, mutta Ghosts of River Uts toisaalta hyötyy kolhon kauniine soundeineen pienestä hiomattomuudesta. Edellisen perään levyn loppupuolella soiva Objekt 221 on dystooppinen näkyjen sekamelska aikaa sitten hylätystä ydinsukellusveneiden tukikohdasta, venäjänkielisten palasten ja tuomiopäivän äänten kaikuessa rapautuvista betoniseinistä.

Kysyin alussa kultin perään, joten puhutaan siitä lisää Tämä kultti pukeutuu taatusti mustaan, menneiden aikojen silintereitä myöten, eikä kultti odota juuri muuta kuin väistämätöntä maailmanloppua. Eikä loppu tule minkään asteroidin muodossa taivaalta, sillä ihmiskunta pystyy ihan itsekin kyllä päättämään päivänsä – tai oikeammin jo liian pitkään jatkuneen yönsä.

Pimeää ainetta hohtaa surusta ja murheesta, mutta myös maan orgaanisesta energiasta ja mystisistä voimista. Kuolema päättää ehkä jokaisen tarinan, vaan sekään ei ole välttämättä loppu. Makea Martti on tumma, toisinaan suorastaan synkkä, mutta ei koskaan murheellisen lohduton. Nyt ei maata kurakossa, ei ainakaan suotta vollottaen ja se tuo levylle mielestäni runsaasti lisäarvoa.