Us: Everybody's Giving Up The Cabaret

Lördag

Us on nimenä samaan aikaan napakan ytimekäs ja ehkä turhankin lyhyt. Verkkokeskeisessä maailmassa syntyy myös helposti ongelmia, kun samaa nimeä käyttävät kymmenet eri tahot. Toisen albuminsa juuri julkaissut Us on helsinkiläinen rock-nelikko, joka soittaa klassista ja vauhtia suosivaa kitararockia. Ryhmän reippaassa menossa garage ja perinteinen brittivetoinen rhythm'n'blues räiskyvät vapaina. Punk mainitaan myös saatesanoissa, kaiketi lähinnä asennetta korostavana tekijänä. Rosoa ja säröä löytyykin kiitettävästi, mutta klassiseksi miellettävä rock pysyy mielestäni selvimmin ruorissa.

Kotiläksyt on tehty tunnollisesti, joten helsinkiläispartio kuulostaa vakuuttavan aidolta ja alkuperäiseltä. Eli kun kaikki palaset loksahtavat paikoilleen, en osaisi erottaa sitä aiempien sukupolvien tähtiryhmistä. Keväinen ykkössinkku Man Ray porautuu menevällä hengellä asian ytimeen, eikä aikaa suttaannu edes kahta ja puolta minuuttia. Poukkoileva bassolinja nostaa hyvän hien pintaan, koskettimet takovat tukea ja kaiken kruunaa huuliharppusoolo. Tämähän on niin garageista riemua, ettei mitään rajaa, mutta tärkeintä on ainesten keskinäinen tasapaino.

Eikä Us ole mikään yhden kikan poni, vaan yhtyeen temppusäkistä löytyy yllätyksiä toisensa perään. Uusin sinkku Murder in the Garden räyhää kertosäkeessään ja antaa aaltojen asettua niiden väleissä miltei minimiin, mutta lataus pysyy ja oikeastaan vain kasvaa piikkihetkien välissä. Avarampia taivaita ylleen maalaileva Motor Ride pitää kiinni hetkestään, jossa eteenpäin painuva noja ei koskaan kaadu naamalleen. Toki lähellä käydään pariinkin kertaan kiekon matkalla, mutta nopeus ja sovitusten miltei huomaamaton nokkeluus pelastavat yhtyeen joka kerta.

Kuvitteellisen A-puolen sulkeva slovari Maybe I on tiukka testi, koska hitaammat numerot joko nostavat tai kaatavat monet rokkialbumit ja menokeikat. Etenkin kun hidas hetki sijoitetaan keskelle toimintaa, kuten nyt. Veljekset Teo, Pan ja Max tietävät kuitenkin yhdessä ystävänsä Leevin kanssa, koska puristaa ja koska silittää. Näin Maybe I ei ainoastaan ole se ’pakollinen’ tunnelmointi, vaan raita kohottaa myös naapureidensa ja koko pitkäsoiton arvoa.

Kymmenen numeroa mahtuu taloudellisesti alle 28 minuuttiin, mutta minkäänlaista hätäilyn tunnetta ei tekemisistä välity. Yo-Yo Revolution on loistava avaus kattaukselle, joka ymmärtää menneen voiman ja arvon, mutta ei jää suotta vilkuilemaan muiden tekemisiä. Nopeaa, napakkaa, toimivaa. Vielä kun useampi melodiakulku ja käännekohta jää mieleen, niin helppohan tässä on viihtyä ilman kabareetakin.