Daizy Pinehill Band: Rocking Wild

Omakustanne

Englanninkielistä hard rockia ja kitararockia klassisemmalla soundilla veivaava Daizy Pinehill Band osui ensi kertaa kohdalleni The Wind -sinkun myötä. Yhtyeeltä oli jo tuolloin ilmestynyt itsensä mukaan nimetty debyyttialbumi, joten tämä lienee ryhmän toinen pitkäsoitto. Bändi ei varsinaisesti kaada arvioijan niskaan liikaa tietoa, mutta musiikkihan osaa kyllä puhua tekijöiden puolesta.

Balladit eivät aina osu kohdilleen, mutta huomasin ilahtuvani aidosti, kun em. The Wind tuli ennen puoltaväliä vastaan. Hyvä biisi on aina hyvä biisi, ja tämä jää päähän todistetusti soimaan, eikä pieni himmailu nopeampien vetojen seassa ole koskaan lähtökohtaisesti huono ratkaisu albumiympäristössä. Sinkkuja on sittemmin julkaistu viisi lisää ja ne kaikki löytyvät albumilta, mutta kiekko avataan silti jollain aivan muulla.

Ei ole mitenkään yllättävää, että hard rock -bändi lainaa Deep Purplelta, mutta biisivalinta on kyllä poikkeuksellinen. Musiikkihistoriassa tuntuu olevan yleinen käsitys, että ilman Ian Gillania ja Richie Blackmorea tehty vuoden 1975 Come Taste the Band on Deep Purplen heikoimpia kiekkoja. Ehkä näin onkin, mutta Daizy Pinehill Band saa kiekolta löytyvän Dealerin toimimaan oivana avaajana. Sinkkujen ulkopuolelta kirii myös boogaava I’m Coming Back, joka saa perusjutuillaan päivän paistamaan rahdun lämpimämmin.

Rocking Wild suosii savuisempaa ja rouheaa hard rock soundia, jossa Daizy Pinehillin vokaaleille jätetään reilusti tilaa. Peruspalikat ovat ehkä tuhannesta ja yhdestä muusta yhteydestä tuttuja, mutta yhtye saa toistuvasti magiikkansa pelaamaan ja rokin rullaamaan. Läheskään kaikki levyn raidoista eivät ole täysosumia, mutta menestysprosentti on siedettävää luokkaa. Arvaan budjetin olleen rajallisen, sillä kuullusta olisi mielestäni saanut enemmänkin irti, mutta näillä mennään ja se riittäköön.

Sinkuista A-puoliskolle ovat mahtuneet em. lisäksi kaksi uusinta, sekä jo vuonna 2024 julkaistu Life of Mine. Dramaattisempi Running Wild puristaa kyllä kovasti ja vokalisti Daizy Pinehill puhkuu, mutta perään soiva Rocking Blues imee huomattavasti paremmin mukaansa. Yhtyeen kannattaisikin satsata menevämpiin hetkiin, tai sitten mojoa pitää löytää syvemmiltä rämeiltä. Life of Mine yrittää jo rohkeasti, mutta aivan vielä ei kliksu mielestäni kohdilleen.

Levyn jälkimmäinen osuus on periaatteessa samaa takuuvarmaa laatua, mutta ilman mainittavia kohokohtia. Vastavuoroisesti huditkin jäävät puuttumaan, vaan tasaisuus alkaa uhkaavasti vaikuttaa tasapaksulta – mikä on menevälle hard rock -ryhmälle aina myrkkyä. Pinnat kuitenkin vielä loppumetrien The Eagle -kummajaisesta, joka nousee ihan omille taivailleen mystisen lännen yössä.