Kingwhip: Endless

Mellowhead Creations

Toisinaan on vaikea osoittaa, miksi jokin artisti, bändi, levy tai yksittäinen biisi jää mieleen. Mikä nostaa lähtökohtaisesti ’tavallisen’ hetken muiden edelle? Mikäli osaisin vastata tuohon, olisin luultavasti jonkin saman jäljillä kuin Lennon & McCartney aikoinaan. Tai Kingwhipin tapauksessa osuvampia verrokkeja olisivat kaiketi Chris Cornell ja Gavin Rossdale, jotka osasivat luoda eräitä tärkeimmistä grungen kultakauden kappaleista. Jälkimmäisenä mainittujen herrojen tekemiset myös kaikuvat tamperelaisen pumpun soitossa, mutta vain taustan vaikutteina.

Todetaan heti alkuun, että Kingwhip on erinomainen sinkkubändi, jolta irtoaa iskeviä yksittäiskappaleita. Kokeneista tekijöistä kasatun orkesterin grungeista raskasrockia ja lievästi metallihtavaa pauketta tuli ihailtua jo kolme ja puoli vuotta sitten Shut Up! -sinkun perustellessa otsikkonsa huutomerkin. Noin vanhoja ralleja ei ole mukaan mahtunut, koska Kingwhip teki sangen onnistuneen välitilinpäätöksen vuoden 2024 EP-levyllään. Sen sijaan kaikki kolme EP:n jälkeistä sinkkua on mahdutettu mukaan debyyttipitkäsoitolle, ja ne edustavatkin albumin kirkkainta laitaa.

Sinkuista tuorein on käsistä rönsyilevä Like A Wrecking Ball, jonka annetaan rymistellä ja rämistellä päälle seitsemän minuutin ajan. Sinkuksi moinen on periaatteessa järjetöntä, ja siinä samalla kaiketi terveiset soittolistoja rustaaville tahoille. Albumin sulkeva mammutti on tosin jokaisen minuuttinsa arvoinen ja askel kyllä kantaa, mutta tutustuminen Kingwhipin kitaravetoiseen maailmaan kannattaa ehkä aloittaa kiekon toisesta päästä.

Vuoden 2026 musiikkimaailman sääntöihin sopivasti Endless avataan tarttuvimmalla sinkulla, joka on tässä tapauksessa kertosäkeellään satavarmasti koukuttava Walk Away. Ilmavan selkeä äänikenttä antaa vokaaleille tilaa ja nopsaan etenevä kipale rullaa kuin omillaan alamäkeen. Suoraan edellisestä jatkuva What A Time To Be Alive on sipauksen kovempi, mutta yhtye ei hukkaa rokkaavaa sydäntään metallisemman kuoren alle. Tekstin saralla ammutaan suoraan ja kohti, kun kuulijoita yritetään ravistaa hulluksi äityneen maailman järjettömyyteen.

Kuten jo edellä totesin Kingwhip on kova sinkkubändi, mutta pitkäsoittokin on otettu formaattina haltuun. Arvioitavaksi saatu vinyylilevy korostaa kahden puoliskon yhdessä muodostamaa rakennetta, jossa A-puoli avataan menevillä sinkuilla, lopussa odottaa melodisempi, rauhallisempi ja maalailevampi Every Good Boy. Ensin nopeampaa laskettelua, sitten pieni suvanto ennen kuin B-puolen avaava Tumble pyörähtelee progeisemmin syliin. Soundi on edelleen sama, mutta jälkimmäisellä puoliskolla rönsyily ja kasvu ovat vapaampia elementtejä, minkä myös korvat hyväksyvät.

B-puolen mustaksi hevoseksi tarjoan Endless Highways -raitaa, jolla bändin murea soundi pääsee muhimaan viimein kunnolla. Miltei kuuden minuutin mitta saa melodian porautumaan mieleen niin, että ainakin itse huomasin hyräileväni kappaletta itsekseni. Ehkei ihan soittolistakamaa tämäkään, mutta kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoinen pikkuhelmi.

Endless on yhdeksän raidan kokonaisuus, jolla loputtomuus on positiivinen tekijä. Vain alun sinkut ja lopun välisoitoksi jättien välissä jäävä Hell Hangs Over alittavat neljän minuutin rajan, mutta itse en löytänyt kiekolta turhaa venyttelyä. Toimii tavallaan ja tahollaan.