Wojciech: Olipa kerran kevät

Nefer Maglev

Turkulainen Wojciech julkaisi 00-luvulla neljä albumia, jotka rikastivat kotimaisen kitarapopin ruohonjuuritasoa. Bändistä ei koskaan tullut ’isoa juttua’, mutta luotua tuli monta ensiluokkaista biisiä. Etenkin vuoden 2004 Ystävät, toverit ja sitä kolme vuotta myöhemmin seurannut Sointula ovat malliesimerkkejä aikakauden suomalaisesta indiepopista parhaimmillaan.

Jos rock on rajaton riemu, niin nokkela kitarapoprock voi olla rajattomuus itsessään. Wojciech ei arastellut suomen kielen käyttöä ja sulatti angloamerikkalaista musiikkiperintöä suomalaisiksi miellettyihin osasiin. Lopputuloksena syntyi musiikillisia rakenteita, joista oli taas helppoa tähyillä niin kovin moneen uuteenkin suuntaan. Lämmin ja hymyilyyn innoittava soundi tuntui syleilevän kaikkea ja kaikkia. Paljon siitä mitä nyt pidämme itsestäänselvyytenä, oli 00-luvulla vielä monesti jotain uutta ja ihmeellistä.

00-luvusta on tietysti jo aikaa, eivätkä niukat saatesanat avaa syitä Wojciechin pitkille päikkäreille tässä välissä. Jo lähtökohtaisesti vähän julkisuudessa vilkkunut bändi vain katosi, ymmärtääkseni koskaan edes hajoamatta. Virallisesti nyt ainakaan. Aikaa on kulunut, vaan silti Olipa kerran kevät -levy jatkaa pitkälti siitä mihin Monstrolento yhtyeen alkuvuodesta 2009 aikoinaan jätti. Uudetkin kipaleet kestävät useimmiten neljästä kuuteen minuuttia ja popin henki on leijuvaa sorttia, toisinaan jopa usvaiseksi luokiteltavaa.

Lasken musiikillisen paketin ytimeksi vokalistin äänen, joka on kuulaan autereinen ja silti selkeä. Laulun todellinen supervoima piilee kuitenkin siinä, että se sitoo aiheen kuin aiheen arvaamattomin kääntein. Useammalla kappaleella tuntuu olevan näin vähintään kaksi pintaa, jotka eivät välitä mahdollisista konflikteista tai kontrasteista. Kitka on energiaa ja jännitteet vain vahvistavat kokonaisuutta.

Menevän kitarapoprokkiksen valiosta käyvä Nahjustunut möhjänne on naurettavan tarttuva hitinpoikanen, josta olisi toisissa (väärissä?) käsissä saattanut sukeutua soittolistojen kesähitti. Kauniin autereinen Mahdoton linnuille ottaa kaiken ilon irti melodisen kaareutuvista avaruuksista, eikä verkkaisuus ole uhka myöskään surisevan upealle Minä olen tähtilaivasto -usvailulle.

Tähtilaivastomaiseen tapaan Wojciech tuntuu taivuttavan itseään aika-avaruutta. Samaan aikaan yhtye jumittelee joka raidalla ja karkaa tekstien ikkunoista ties mille seikkailuille, eikä lopputulema ole moksiskaan. Rentoa chillailua, huoletonta poppailua, kafkamaisia tuokioita ja kaiken kruunaa positiivinen fiilis. Tervetuloa takaisin Wojciech, kylläpä sinua olikin jo ikävä.