Selma Savolainen: in the shade

Whirlwind Recordings

Usein tavataan todeta, kuinka laulu on instrumentti muiden joukossa. Jazzin saralla tilanne on monesti juuri tuollainen, mutta laulaja-säveltäjä Selma Savolainen nostaa jazzlaulua kirjoissani vielä uudelle tasolle. Kolmen vuoden takainen Horror Vacui -debyyttialbumi on yhä tuoreessa muistissa, joten lähdin mielestäni avoimin mielin tutustumaan in the shade -pitkäsoiton maailmaan.

Vaan eipä se sitten ollutkaan ihan sitä, mitä olin ennakkoon odottanut. Ei tietenkään, ja olen sydämessäni iloinen siitä, ettei uusi levy ole kopiolta tuoksahtava Horror Vacui II. Savolaisen apuna studiossa on häärinyt kovista tekijöistä koottu orkesteri, eikä seitsemän raidan ja reilun kolmen vartin mittainen albumi jätä avautuvia mahdollisuuksia hyödyntämättä. Kokeellinen jazz lienee yhä kaikessa epämääräisyydessäänkin osuvin kuvaus äänimatkalle, tosin popin ja rockin sivusävyt ovat uniikissa sekoituksessa vahvenemaan päin.

Trumpetisti Tomi Nikku pistelee ilmaan sävykkäitä nuotteja, joilla biiseihin saadaan ns. mojoa ja myös flyygelitorvi pysyy soittajan käsissä. Max Zengerin klarinetit ja huilu ovat toinen puoli puhaltimissa, ja kaksikon yhteispeli nostaa monen hetken arvoa. Rumpali Okko Saastamoinen ja kontrabassosta sykettä nakuttava Eero Tikkanen muodostavat vastaavan tutkaparin, jonka tehtävä on enemmänkin taustalta vaikuttaminen, sekä kehikoiden ja virtauksen ylläpito.

Enemmän liikkumatilaa itselleen saa pianisti Toomas Keski-Säntti, jonka koskettimet rakentavat kaaria eri elementtien väliin. Pianon rooli on usein keskeinen, mutta valokeiloissa tai ei, se täydentää tukien mitä moninaisimmin tavoin eri hetkiä. Kerroksellisuus on herkkiä sormia vaativaa työtä, lopputuleman muodostuessa usein palasten mosaiikkimaisista yhdistelmistä.

Eri soittimilla on loistohetkensä, mutta useimmin keulilla on kuitenkin Savolaisen moneen taipuvat vokaalit. Ne korostavat Angry Manin vakaita tasankoja ja jylhiä jyrkänteitä, eivätkä paljasta Your Eyes -numerossa korttejaan nopeasti. Silkkinen kosketus voi käden käänteessä muuntua vinhaksi väistelyksi, toisinaan muutokset ovat taas hienosyisempiä ja itse hetkessä vaikeammin huomioitavia.

Päälle 10-minuuttinen jätti Lamb kiihtyy lopussa messuksi, joka lunastaa saatekirjeen viittaukset The Doorsin suuntaan. Savolainen kipuaa ja painaa, kohottaa ja korostaa, kunnes kaikki katot ovat säpäleinä alapuolella. Albumin avaava Last Summer edustaa biisikatraan rokeinta laitaa, kiihkeän rytmin sykkeen ja maalailevien puhaltimien rakentaessa rantatörmät, joiden välissä laulu kääntyilee ja osaa myös antaa tilaa taitaville soittajille. Tasapaino onkin uuden levyn keskeinen sana, Savolaisen yhtyeineen johdattaessa kuulijaa mitä erilaisimpiin paikkoihin.

Silkalla pianolla säestetty House seisauttaa vajaaksi kolmeksi minuutiksi kiireen ja kääntää albumin tunnelman öiseksi kaihoksi. Savolainen laulaa ja lausuu aivan hiljaisuuden kynnykseltä, eikä enempää tarvita juuri nyt. Öisissä tunnelmissa jatkaa yhtä karsittu Lie, joka hyödyntää päälle seitsemän minuutin mittansa, rakentaen hitaasti jännitettä.

Yhdessä Housen kanssa Lie muodostaa pitkän suvannon ennen lopun hilpeämpiä kirmailuja In The Shade -raidan seurassa. Eihän ankkuri mitään serpentiinejä varsinaisesti kattoon ammu, mutta toimii keveämpänä loppushow’na kaiken koetun jälkeen. in the shade jatkaa tutuilla linjoilla, erottuen silti omaksi luvukseen yhä kiehtovammaksi käyvässä tarinassa.