Loimolan Voima: Il’lan pruazniekka

Loimola Lo-fi Oy

Uutta karjalankielistä folkkia luova Loimolan Voima kävi tutuksi aivan pandemian alussa, kun Hyrzylä-sinkku tuli onnekkaasti vastaan. Sittemmin Mika ja Niko Saatsin muodostama yhtye on julkaissut kolme pitkäsoittoa, toukokuinen Il’lan pruazniekka niistä viimeisimpänä. Yhtyeen yksi tarkoitus on karjalan kielen tunnetuksi tekeminen musiikin avulla, mutta tilausta uudistaville voimille musiikin saralla on ihan yleisemmälläkin tasolla. Folk ja kansanmusiikki ovat lähtöpiste, vaan eivät suinaan aina päätepiste, tai edes musiikin selvin ydin.

Pitkäsoiton selkeää pop-kärkeä edustaa tarttuva ja jalkaan vipatusvoimaa noituva Matkalaulu, jonka reipas ja nostattava kulku ylittävät kielimuurit tuosta vain. Biisi on myös viimeisin sinkku kiekolta, jonka 12 raitaa ovat kauniisti sanottuna lavea kattaus. Yhtäältä Loimolan Voima syleilee väkevästi mennyttä, toisaalta se avaa kätensä nykyhetkelle, sekä tulevalle. Puristit saattavat näin pahoittaa mieltään, mutta itse en tahdo lopputulemasta löytää mitään negatiivista, asenteen ja hengen saralta nyt ainakaan.

Vuoden 2025 sinkuista jälkimmäinen, eli joulukuinen Anna linduzen lendiä, on rauhaisampi ja maalailevampi folkpoppis, jonka asianmukaisesti tummemmat sävyt puhuttelevat eri puolta sydämestä. Soundien saralla sähköiset koskettimet ja folkrokahtava ote purevat niin että tuntuu. Albumi avataan puolestaan lokakuisella Ottakkua brihaccu -vedolla, jonka groove sukeltaa basson avulla syvempiin vesiin ja kertosäkeen käännös tuoksahtaa hivenen iskelmältä. Hilpeä henki ja jouheva kulku pitävät virsut vauhdissa, joten toimii tämä näinkin.

Erilaisia ja ehkä hivenen mielenkiintoisempia vesiä hämmennetään progehtavaksi laskettavan Paha pokrovan tummassa purressa, jolla taustojen äänimaisemien rakentaminen siirtyy uudelle tasolle. Eikä kyse ole niinkään massasta, vaan harvojen elementtien yllättävistä siirroista. Päivänpaisteinen Tulen kandaja antaa akustisen folkin pullahtaa pintaan ja simppeli Jyrrinpäivä jää kuin huomaamatta jauhamaan kuviollaan takaraivoon. Jälleen kerran yhden ja saman kappaleen aikana tapahtuu niin paljon, että ainesten omaksumiselle kannattaa varata aikaa.

Il’lan pruazniekka on modernia folkkia ja elävää kulttuuriperintöä, joka ei jää paikoilleen pitkäksi aikaa. Komea mieslaulu ja tarkoin harkitut soittimet tekevät työnsä. En väitä jokaista kappaletta mestariteokseksi, mutta kokonaisuutena albumi on huomattavasti osiaan suurempi.