joku iiris: Voi ei

Humu Records / Hillotehdas

Kurjistelu ja depressiivisyys ovat suomalaisten ominta kukoistusaluetta, myös musiikin saralla. Keskelle pandemian alkukurjuutta ilmestynyt joku iiris -debyyttialbumi esitteli erittäin masentuneelta vaikuttavan sooloartistin, joka veti kaiken pakettiin nainen & kitara -kaavalla. Muoto toimi erityisen hyvin sinkkuformaatissa ja Hyvä tyttö on yhä kirjoissani upea saavutus, mutta albumillinen samaa depistä osoittautui hiukan liian raskaaksi kokemukseksi.

Vuonna 2026 pandemia on enää ikävä muisto ja myös joku iiris on uudistunut. Toinen tuleminen tapahtuu sähköjenkin päälle ymmärtävän taustabändin kera ja vokalisti/kitaristi Iiris Tuononen on saanut kovat tekijät ympärilleen. Rumpali Sini Suvanto ja bassotaiteilija Tuomas Virtanen luovat biiseihin pohjat, joille kelpaa rakentaa. Baby Born vaatii herkästi rullaavia renkaita alleen, kun taas En syntynyt kulkemaan jolkottaa miltei kantrimaisesti pienellä talottomalla preeriallaan. Rytmiryhmä osaa soittaa eri painotuksin ja tyylein, rikkomatta kuitenkaan vokalistin suloisen flegmaattisesti luomia fasadeja.

Jalkojen laahaus pitkin tanssilattiaa on sekin herkkä laji, jossa tulee helposti lyötyä homma pipariksi yliyrittämisellä. Traagisen vuodatuksen sijaan meno voi kuulostaa kiukustuneelta viisivuotiaalta, jolta on jäänyt päikkärit välistä. Voi ei -kappale pistää mielestäni tällä saralla asteikot uusiksi, vaikeroinnin kääntyessä enkelimäiseksi huminaksi ja vierailevan pasuunan kruunatessa tuokion. Ah, tätä kurjuuden upeutta, surumielisyyden mestarillisuutta. Sanalla sanoen täydellistä, eikä biisi kuluta pattereitaan tyhjäksi edes viiden minuutin rajaa hätyyttelevässä mitassaan.

Eikä siinä vielä kaikki, sillä yhtyeen riveistä löytyy myös koskettimillaan tarinoita korostava, kehystävä ja terävöittävä Jukka Nousiainen. Kiipparit nousevat monesti aivan estradin etureunalle, mutta orkesterimonttuun ei kukaan horjahda vahingossa – tai tahallaan. Sinkkubiisi Elämältä kaiken sain pelaa jälleen klassisen 50-luvun poprock-maailman kanssa, niin muodon, soundien kuin tekstinkin saralla. Kaikki kuitenkin ajetaan joku iiris -filtterin lävitse ja lopputulema on suolaisempi, syvempi ja siten – ainakin omasta mielestäni – jopa purevampi.

Albumin A-puoli on niin väkevää kyytiä, että pieni notkahdus jälkimmäisellä puoliskolla on väistämätön. Yhtye pyristelee kuitenkin ansiokkaasti tutkainta vastaan ja pyrkii rohkeasti löytämään soundistaan vielä viimemetreillä uusia kulmia. Parin vuoden takainen Kevät-sinkku kuullaan ankkurina ja tuo esikoislevyn maailmaa uuteen aikaan linkittävä muoto on viehättävä. Rokkirypistely Pelle Hermanni saa lahkeet lepattamaan ja näillä pienillä lavennuksilla Voi ei nousee kohisten debyytin ohitse.

joku iiris taiteilee vaikeilla rajoilla, sillä masentuneisuus ja alakuloisuus ovat helposti upottavia pohjia. Voi ei on kuitenkin musiikillisesti riittävän leikkimielinen ja tekstiensä saralla anarkistisen vallaton kokonaisuus, joka ei painu pinnan alle, ainakaan liian pitkäksi aikaa.