Saimaa: Matka mielen ytimeen, vol. 2

Lördag

Saimaa on tehnyt lainaamisesta kauneutta korostavaa taidetta. Retro ja vintage ovat tässä ajassa helppoja sanoja sanoa, mutta nyt noustaan plattarit kopisten ja huivit hulmuten seuraaville tasoille. Saimaa ottaa jälleen joukon alkuun sattumanvaraisilta vaikuttavia biisejä, muuntaa niitä mielensä mukaan ja täyttää lopulta paikat suorastaan kansallisromanttiseksi kutsuttavalla kokonaisuudella. Suomalainen soul soi syvältä, suomalainen rock täyttää muhevana äänikentän ja suomalaiset finnhitsit soivat elämää suurempina, tietysti.

Saimaan ison soundin takana on poikkeuksellisen mittava ryhmä asiansa osaavia tekijöitä, jota täydentää vielä eri raidoilla Cappella Pro Vocale -kuoro sekä Vantaan Viihdeorkesteri. Jouset ovat aitoja, puhaltimet luomua ja silti, kaikista raidoista, tasoista ja osista huolimatta, lopputulos hengittää toistuvasti vapaana. Ja se jos mikä on todellisen taituruuden näyte.

Matka mielen ytimeen, vol. 2 avaa kuulijalle maailman, jossa 60- ja 70-lukujen kaunein mahdollinen Suomi hehkuu polaroidmaista lämpöä sekä eloveenamaista rakkautta. Eihän moista ihmemaata tainnut edes olla olemassa, mutta idea innoittaa yhä seuraavia sukupolvia.

Levyn avaa jo alkujaan nostalgialla pelannut Hipit rautaa, josta kuoriutuu viehättävä julistus toisenlaisen aikakauden idealismista, sekä sen nuupahtamisesta. Kiekon sulkee puolestaan alkujaan italialaisen Deliriumin esittämä Jesahel, jonka Pertsa Reponen käänsi Kirkalle jo 70-luvun alkupuolella. Ajat ovat erilaiset, mutta olennainen välittyy ja Saimaa tietysti lisää kierroksia ja tasoja versiollaan.

Päiden välissä kuullaan monenlaista erilaista ja kummallistakin. En tuntenut Dingon Valomerkki-kappaletta, jos nyt kertosäe jotain kelloa soittelikin. Samoin Jose Felcianon Sade oli kuin aave sateessa, mutta Saimaan albumin osina kappaleet syntyvät täysin uudestaan. Liisa Anastasiadis, Unna Kortehisto ja Kimmo Härmä ovat vokalisteina väkeviä ja kun Edestakaisin-raidalla kuoro tulee mukaan, on meno kuin Blues Brothersin kirkkokohtauksesta.

Hipimpää ja kukkaisempaa menoa edustavat komeasti soiva Tee kuin lintunen sekä aina yhtä ajankohtainen rauhanlaulu Sotilaat, kansat, maat, johon Vexi Salmi teki aikoinaan toimivan käännöksen. Groovaava Neidon ryöstö ei ehkä voittanut vuoden 1976 euroviisukarsinnoissa, mutta nyt voisi jalometallia irrota kisoista kuin kisoista.

Paljon on siis kaikkea, vaan kuinka osat pelaavat lopulta keskenään? Matka mielen ytimeen, vol. 2 antaa otsikollaan turhaan tasoitusta, sillä kukapa enää järjestysnumeroita laittaa levynsä nimen perään. Epitafin folkrockista on kiistatta matkaa Itkevä huilu -raidan progeiseen kääntyilyyn tai jo em. Hipit rautaa -numeroon, mutta mielestäni kaikki on nähtävissä yhden ison show’n osasina. Elämää suuremman näytöksen, josta Saimaa selviytyy vaivatta, tietysti.