Vilma Jää: Loitsui ja taikoi

Lördag

Vilma Jään uusi levy aiheutti monitahoisia tuntoja jo ennen kuin olin kuullut ensimmäistäkään nuottia tai tahtia. Yhtäältä olin kiinnostunut kuulemaan, mihin Jään jo lähtökohtaisesti persoonallinen ilmaisu on kehittynyt. Toisaalta mieleen hiipi lievä rimakauhu, sillä loppuvuodesta 2023 julkaistun Kosto-esikoisalbumin hirmuisimmat nurkat ja kamarit kummittelevat yhä mielessä. Kosto on melkoinen levy, jolla räpin ja runonlaulannan liitto ruoti koston eri puolia. Niin suloisia kuin suolaisempia, eivätkä käsiä koristaneet silkkihansikkaat.

Loitsui ja taikoi käsittelee otsikkonsa mukaisesti loitsuja ja taikoja, tunneskaalan levittäytyessä aiempaa rikkaammaksi ja moninaisemmaksi. Toki tuntojen varjopuolet ovat yhä läsnä, mutta toisella pitkäsoitollaan Jää ei ole aivan niin armoton ja hellittämätön kuin esikoisella. Tämä ei tarkoita mielestäni kuitenkaan laimenemista, vaan ennemminkin sävyjen syvyyden sekä moninaisuuden rakentavampaa hallintaa. Jää on kehittynyt niin säveltäjänä, tekstien työstäjänä kuin etenkin äänikenttiensä sovittajana ja kasassa on nyt selvemmin rajansa koossa pitävä kokonaisuus.

Musiikissa on edelleen paljon aineksia kansanmusiikista, mutta lopputulema on selvästi moderneihin aikoihin linkittyvää ja globaalisuudesta hehkuvaa etnopoppia. Samalla terävimmät tempomiset ja riuhtomiset ovat jääneet sivuun, joten eroa debyyttialbumiin syntyy musiikinkin saralla. Toki Jää iskee välillä niin että kipinät räiskyvät, ja etenkin Asan kanssa esitetty Hyvästi lemmensortaja ponnahtaa muodosta sivuun voimalla. Vaikeasti muiden sekaan asettuu myös Huutaa, joka on viisaasti sijoitettu ankkuriksi pikakonepopilla loppuaaltoja manaamaan.

Keskeisempiä paloja uudella albumilla ovat mielestäni kanteleesta korkeutta itselleen taikova Kipeesti kirottu ja viulusta kaverin itselleen löytävä Myrskymimmi. Kansanmusiikki soi selvästi lävitse, mutta selvimmin kuulen silti Vilma Jään äänen, oman tiensä ja visionsa löytäneen artistin. Sama henki säkenöi, kun Kade asettuu keskelle tanssilattiaa ja jykevä konebiitti takoo kantaa kiukkuisesti permanton. Kateus on yksi seitsemästä kuolemansynnistä, eikä loitsun salamoivista tavuista jää mitään epäselväksi.

Helpommin tarttuvaa osastoa edustaa ylpeydellä Lemmennostajaämmä, joka vaaleassa kesäyössä kerää ainekset punaisimmat tunnot nostattavaan taikaansa. Lähemmäs valtavirtaa silti oman päänsä tiukasti pystyssä pitäen lipuu myös Mieli musta, jonka poljennossa ja runomittaisessa laulussa sydän vain lepää. Lepää ja virvoittuu.

Lähdin kuuntelemaan ehkä varautuneena Loitsui ja taikoi -albumia, mutta sittemmin olen saanut siitä oivan ystävän itselleni. Täysi tusina raitoja ja miltei 39 minuuttia mittaa. Annos on mittava kertaistumalta nautittavaksi, mutta etenkin pienemmissä lohkoissa Jää vie ainakin allekirjoittanutta jo niin, etteivät varpaat tahdo kuin kivillä ja kannoilla vain viivähtää.