Avaruusasema: Painovoima I

Xonoring Records

Progeisen poprockin syvemmissä avaruuksissa ennakkoluulottomasti tutkimusmatkaileva Avaruusasema on jännä orkesteri. Uuden vuoden aikoihin soittelin parin vuoden takaista Kilonova-albumia ja hämmästelin ryhmän tekemisiä, jotka yhdistivät jotenkin luonnikkaasti Absoluuttisen Nollapisteen Dyyni-leffoihin. Periaatteessa lautasella oli ihan liikaa materiaalia ja silti orkesteri sai kaiken kuulostamaan riittävän eheältä.

Kerrottakoon jo tässä vaiheessa, että Painovoima I on vasta ensimmäinen osa uudesta pitkäsoitosta, toisen osan ilmestyessä loppuvuodesta. No, ykkönen on tässä ja sitä arvioidaan vain kuullun perusteella. Kuusi raitaa ja vajaa 29 minuuttia käyvät minulle jo albumista, etenkin kun värikkäästä biisijoukosta löytyy vähintäänkin levyllisen verran koukkua, melodiaa, käännöstä ja kurvia.

Sinkkuvalio Aallot svengaa ja veivaa popahtavan progerockin aalloilla kuin kunnian päivien Yes konsanaan. Pop-koukkuisuus tunki itseään alkuun jopa turhankin julkeasti syliin, mutta sittemmin pirtsakkaan raitaan on ehtinyt tottua. Funkkaava bassolinja, suloisen silotellut vokaalikerrokset, lausuttuja päiväkirjamaisia osia ja tähtilaivaston keskuskirjaston kokoiset kosketinlinjat. Lisäksi teemoihin sekä maailmaan palataan vielä loppulevystä, joten kaaressa löytyy jo nyt.

Yön ja päivän, valon ja varjon, synkkyyden ja toivon välit tuntuvat olevan Avaruusaseman aiheita, joista myös tyystin toisenlainen Myrskypatsas on luotu. Luonto on arvaamaton ja hiukan surumieliseksikin tulkittava teksti kertaa aikojen takaisen myräkän tuhoja. Melankoliaa, tuokiomaisia kuvia ja kaiken kruunaa käyrätorven ainutlaatuinen ääni. Tuokio on vahva, tunne väkevä. Krautrockin kanssa flirttaava Hopeinen Taunus ei alkuun voisi olla kauempana tovereitaan, mutta motorikin naksutus ja bensan tuoksu ovat myös osa isompaa kuvaa.

Kuuntelin alkuun Painovoima I -levyä tietämättä sen taustoista ja tarinoista mitään. On hyvä pitää itsensä pimennossa, jotta voi havaita pienemmätkin valonlähteet, tapaan ajatella. Olin jo käynyt mielessäni kaiken valmiiksi, kun selvisi, että tässä onkin vasta ensimmäinen puoli. Tuli hiukan outo olo, mutta outohan ei ole huono asia. Olin vain rakentanut palapelin puolesta paloista – ja pidin lopputuloksesta.

Kuten todettua, tässä on vasta puolet, mutta mielestäni kyseessä on kuitenkin ehyt ja toimiva kokonaisuus. Levyn sisäisessä maailmassa Ilma ja tuli vastaavat yhdestä polveilevan progen porstuasta, Palavat tähdet -ankkurin täydentäessä albumin matkaa. Mitään ei tuntunut puuttuvan, jos nyt Ruuhka-intron tarkoitus jäikin hieman pimentoon. Painovoima I onkin sopivan kokoinen juuri tällaisena, sillä toinen puoli tuntia lisää kaikenlaista suurta, pientä, puhuttelevaa ja hämmentävää olisi luultavimmin ollut jo liikaa.