Krypta: Unen oma

Svart Records

Krypta on askarruttava tapaus suomenkielisen rockin maailmassa. Bändin musiikissa iskelmälliset elementit astuvat selvästi esille, kun taas lyriikoissa käsitellään mm. perinteisemmäksi ymmärrettyjä kauhuelementtejä, mystiikkaa sekä elämän moninaista armottomuutta. Kielikuvasto heijastelee rakkautta niin 70- kuin jopa 60-lukujen sanoitusmaailmaa kohtaan.

Eikä siinä vielä mitään, sillä klassinen Goottilainen kauhu vedetään usein tappiinsa ja niin asetelmia, nimiä kuin tarinoita hamutaan pitkältä historiasta. Näin syntyy mysteerejä täynnä oleva sekoite, jossa suomenkieliset lyriikat ja iskelmälliset mahtikappaleet taklaavat toisesta suunnasta. Krypta on retroa ja vintagea, mutta myös jo kadonnutta tanssilavojen Suomea ja SF-filmien mustavalkoisuutta.

Tiesin toki jo ennestään, että jotain Kasevasta Baddingiin osoittavaa olisi luvassa, sillä vajaan vuoden takainen Lasipalatsi EP pisti hard rockin murikat kierimään pitkin kansallisromanttisia järvimaisemia. Viime jouluksi markkinoille ehtinyt ykkössinkku Muuttuva labyrintti pelaa kasarisella muodolla ja melodiakululla, josta kehdataan puristaa kaikki tehot irti. Cembaloissa ei ole säästelty, eikä draamassa tingitty, kun nopea kipale tempaa kuulijan hevoskärryihinsä.

Tuotakin jyrkempään etunojaan uskaltautuu uusin sinkku Oi, Pandora!, joka on saatesanoja myötäilläkseni lohtulaulu maailman vitsauksillaan muuntaneelle myyttiselle hahmolle. Eihän tuollaista voi laulaa suorin selin uskottelin itselleni ensikuuntelulla, mutta niin vain kipale on kääntynyt valioluokan voimaballadiksi. Krypta ei tuputa vastauksia, vaan ennemminkin tyrkkii kuulijan mielikuvitusta ja pyytää tätä lähtemään ajatusten piirileikkiin mukaan.

Sadut ovat ihmisten tapoja käsitellä pelkojaan, joten kuinka tulkita Näkymätön liikuttaja -raidan? Damokleen miekka heiluu yllä, avaruuden äärettömyydet, kaiken alku ja loppu. Runoilija voi kuulla rivejä, astrofyysikko kaavoja. Mikä on todellista ja mikä harhaa?

Krypta on luonut jännän kaavan, mutta luottaa mielestäni nyt liiaksi omaan nokkeluuteensa ja samalla tärkein asia on osin jäänyt sivuun. Melodioissa on toki terää ja riffeissä parhaimmillaan voimaa, vaan jotenkin lopputulos kuulostaa rahdun liikaa pastissien kokoelmalta. Unen oma -albumia kelpaakin tulkita sanojen saralta, mutta musiikillisesti kaiken usvan ja peilien takaa ei paljastu vielä mitään kovinkaan unohtumatonta. Iskelmärock kyllä toimii, mutta viikatemaisiin sfääreihin on edelleen matkaa.