Risto: Onneksi kaikki oli vain unta

Lördag

Kevät on uuden elämän ja heräämisen aikaa, myös musiikin saralla. Risto ei varsinaisesti ole mikään uusi yhtye, mutta legendaariseksi laskettava ryhmä otti poikkeuksellisen pitkät tirsat albumeiden välissä. Vuonna 2013 ilmestynyt II-pitkäsoitto oli ehkä ilmestyessään pieni taka-askel, mutta ei notkahduksen olisi näin pitkää horrosvaihetta suonut synnyttävän.

Bändin viidettä albumia pohjustaneet sinkut olivat hämmentävän erilaisia ja eri suuntiin ajatuksia ohjaavia, jopa Riston mittakaavalla. Kovalla kielellään tuuppiva Ehkä elämä voittaa on retrosine rock-soundeineen lavea, mutta tekstin saralla yllättävänkin lepsu ja väsähtänyt suoritus. Shokeeraus vuonna 2025 ei ole samanlaista kuin parikymmentä vuotta sitten. Voin todeta suoraan pettyneeni syksyiseen sinkkubiisiin ja samalla odotukset tulevaa pitkäsoittoa kohtaan löpsähtivät pahemman kerran.

En lähde edes arvailemaan, miksi juuri nämä biisit valikoituivat sinkuiksi, mutta uutta ilmaa palloon puhalsi kuitenkin helmikuinen Hengitä. Kipaleen kumma kasarisynapoprock-soundi ja painajaisia käsittelevä teksti synnyttivät ihan toisenlaista jännitettä, pelikentän kiepsahtaessa taas päälaelleen. Ehkäpä Risto Ylihärsilä, Tuomas Eriksson, Ninni Luhtasaari ja Ville Leinonen saavat sittenkin luotua jotain menneiden arvoista – ja ehkä, ehkä, saan yllättyä vielä tavoilla, joita en osaa edes aavistella. Onhan Risto kuitenkin Risto, vai onko?

Viides albumi on ollut pyörityksessä nyt jo hyvän aikaa ja hitaasti uuden levyn kerrokset aukenevat. En tiedä ovatko läheskään kaikki mysteerit selvinneet vai vedet ainoastaan sumentuneet entisestään, mutta huomaan viihtyväni albumin parissa. Risto pelaa menneisyyden soundien ja vihjeiden kanssa uutterasti, nokkelasti ja toisinaan raivostuttavasti, polttamatta kuitenkaan pahemmin näppejään. Tervetuloa pullonkaulaan retrorokkaa taustojen pitkien vokaalien luodessa leffamaista eeppisyyttä, jossa vähäeleinen pienuus on merkittävämpää kuin laajakankaan levittely.

A- ja B-puolet toisistaan tehokkaasti erottava instrumentaalisynarockraita Liikuntaharrastus on kuin Urheiluruudun mustaan aukkoon päätynyt tunnari, joka pullahtaa esiin Ristoversumissa ja lataantuu välittömästi uuden todellisuuden hiukkaisilla. Tour de France ja ultrapitkät juoksumatkat käyvät mielessä, joka sanoi sivusta jotain Kraftwerkzin Autobahneista, vai olinko se minä itse? Riston levyn parissa kun tulee puhuttua itsekseen normaalia enemmän.

Helpommin lähestyttävää osastoa levyllä edustaa B-puolen korkkaava Vibraatiot kohdillaan / PTSD ei lopu milloinkaan -revittely, jossa kertoja vakuuttaa muutoksen saapuvan – heti huomenna. Riemukas rokkenrolli soi ja taivas aukenee yläpuolella. Gospelia helvetistä kajahtaa, kun Jaahuu taivas aukeaa ja tasoa tulee tason päälle. Lopun ajat ovat saapuneet, mutta eihän hilpeän pumppauksen kautta mitään pelastusta tule, ennemminkin vain lisää rapaa ihmiskunnan kollektiiviseen niskaan.

Riston maailmassa asiat ovat usein lopun äärellä, mikä toisinaan johtaa myös uuteen alkuun. Ehkä avain kaikkeen paljastuu jo albumin avaavassa Harmaa kivinen kuu -jätissä, joka pidättelee tunnelmallisilla nyöreillään patoja yli viiden minuutin ajan. Risto palasi kortteja sekoittaen ja ehkä jopa pakan osia vaihtaen, mutta sellainenhan Risto on.