Kukkatalo: Ristiriita

Lördag

Kitararockin ja indiepopin rikkailla sydänmailla rönsyilevä Kukkatalo julkaisi viime vuonna ison pinon sinkkuja, joista melkein jokainen on mahtunut mukaan ryhmän uudelle pitkäsoitolle. Olisihan Tanssikin joukkoon tyylinsä puolesta sopinut, mutta tällä kertaa mentiin ja valittiin näin.

Ristiriita saattaa herättää kansikuvallaan monenlaisia tuntoja, mutta uskonnollisia kiistoja ja pyhiä sotia kiekolta ei tulkintani mukaan löydy. Sen sijaan pienen ihmisen suuret tunteet läiskyvät ja sydämet räiskyvät, kun mitä erilaisimpien henkilökohtaisten tilanteiden ristiaallokot koettelevat kertojia.

Vetoa on siis suuntaan ja toiseen, mutta Kukkatalon tapauksessa värikartan sävyissä riittää runsaasti liukumia sekä kontrasteja. En jaksa enää yrittää on yhdeltä tasolta lannistumisesta kertova viisu, joka on kuitenkin musiikillisesti tulkittavissa jopa nostattavaksi. Eikä tekstikään jää säkeistössä vellomaan silkkaan mutalammikkoon, vaan lähiympäristöä tutkaillaan osin hyvinkin analyyttisesti. Näin syntyy tietysti sinisävyistä kitarapoppia, jossa on kuitenkin myös muita tasoja. Onni ja onnettomuus, voitto ja tappio – näkökulmasta riippuvia asioita.

Samoilla kuulaan rikkailla sävyillä pelailee Mut unohdettiin, jossa päiväunimaiset kirjopalat sekoittuvat arjen sotkuiseen harmauteen. Vokaaleissa taiteillaan oivaltavasti rapin ja popin välillä, kun karuselliinsa unohtunut raappana kurjistelee omassa kuplassaan kättään pidemmälle näkemättä. Musiikki nykii funkimmin ja taustojen synapilvisyys sekoittaa pakkaa entisestään, eikä sinkuksi valittu Skene jätä myöskään käyttämättä samaisten genrejen ristiinpölytyksen synnyttämiä etuja.

Kukkatalon tyyliloistossa kitararockin ja popin rikkaat sivuhaarat olivat alkuun ehkä hivenen liiankin rönsyilevän tuntuisia, mutta pitkässä juoksussa rikkaus on enimmäkseen etu. Etenkin reunat ja marginaalit antavat virkeän mielikuvituksen omaavalle bändille mahdollisuuksia, joita myös hyödynnetään uskaliaasti. Nössöys ja pehmeys käännetään supervoimiksi, arkisuus taas voi olla portti muuallekin kuin päiväunien fantasioihin.

Mitä uutta ja ihmeellistä Kukkatalo sitten antaa kuulijoilleen? Eipä paljoakaan, mutta se osaa kiepauttaa tutuista elementeistä tarttuvia poprock-kappaleita. Mainio melodiakynä ja toimiva koukkuvainu auttavat myös kummasti asiassa, joten neljän tähden potti ei aiheuta mielestäni sen suurempia oppi- ja ristiriitoja.