Kissa: I Hate Music

Svart Records

Kissan kolmas pitkäsoitto oli ennakkoon odotettu tapaus ainakin allekirjoittaneen suunnalla. Suoran pirskahtelevaa ja toisinaan kimalteistakin räiskintää soittava yhtye ei ainoastaan kiteyttänyt olennaisia asioita nopeasta kitararockista vajaan kolmen vuoden takaisella Apinalinna-pitkäsoitolla, vaan vei samalla ilmaisuaan eteenpäin.

Rockissa historia on usein olennainen osa nykyisyyttä, mitä myös I Hate Music korostaa niin kovin monin tavoin ja keinoin. Toki Kissa on jo aiemmin osannut ottaa historiasta parempia palasia ja kierrättää niitä, mutta kakkoskierroksella vaikeusaste – ja uhkarohkeus – tuntuivat vain kasvavan. Kissan kolme pitkäsoittoa ovatkin kukin omanlaisiaan tapauksia, vaikka päälinjoissa on yhteneväisyyksiä ja soundi muistuttaa usein kavereita.

I Hate Music aiheutti hiljaisen, mutta sitäkin perusteellisemman järkytyksen. Kuuntelin levyä raskaalla toistolla ja rystyset tuntuivat puristuvan valkoisiksi, kun suuri valaistuminen ei koittanutkaan. Poissa on vajaan vuoden takaisen POP // ROCK -EP:n värikylläisyys, joka nosti pienjulkaisun vuoden suurten tapausten listalle kirjoissani. Tilalle on saatu suorempaa kaahausta ja paperilla terävämpää kitarariffittelyä, jonka kylkeen sanoja huudetaan aika ponnettoman tuntuisesti. Biisit ovat lyhentyneet radikaalisti ja vain kahdesti kolmen minuutin raja ylittyy, eli materiaalia on pakattu tiiviimmiksi rokkipommeiksi.

Muodon suoristaminen ja soundien kipupisteille ajo on periaatteessa ymmärrettävää toimintaa, sillä kukapa rokkari ei haluaisi löytää sisäisen The Hivesin jumalaiset riffisormet ja aidon The Nomadsin pyhän vimman. Sinkkubiisi Pilvet putoo puristaa ja puristaa, mutta taitaa lopulta vain likistää itsensä henkihieveriin. Kakkossinkku Yö laskeutuu ujuttaa nopeaan kulkuunsa melodiaa, vaan jälleen sahaus tuntuu sahaavan lähinnä oksan vain itse itsensä alta poikki.

Eikä venytyskään toisaalta tunnu tuottavan sen kummempaa tulosta, sillä kavereitaan askeleen verkkaisempi Pinkit linssit on aika peruskauraa – kuten oikeastaan miltei jokainen uuden levyn yhdestätoista rallista. Esikoiseksi I Hate Music olisi yhä kova taidonnäyte, mutta kun historiasta löytyy jo roppakaupalla kovempia biisejä, kokonaisuuksia ja albumeita, on kolmas kierros mielestäni tähän mennessä koetuista vaatimattomin.