Tiisu: Kuuluisat viimeiset sanat

Virtaset

Vuonna 2026 musiikkimaailmaa muuttuu entistäkin sinkkuvetoisemmaksi, tietävät monet viisaat ja kokeneet alan konkarit. Vaatii paljon itseluottamusta julkaista tupla-albumi näinä aikoina, mutta ”suomirockin entiset pelastajat” ovatkin vastaavasti nostaneet tekemisensä laadun taas uudelle tasolle. Ihan oikeasti, tämä ei ole myyntipuhetta, vaan tyyni toteamus faktojen valossa.

Ensimmäisenä todistuksena toimikoon Liisa Akimofin vierailulla vahvistettu Kasvissoppa, joka on yksi peräti kuudesta levyä edeltäneestä sinkusta. Huomaattehan, sinkkujakin tehdään kyllä Tiisun pajalla. Kasvissopassa on Tiisulle ominaisesti aiheena arjen pieni tragedia, kun vegesoppaan on livahtanut nestemäistä nautaa ja jotain pitäisi tehdä. Dilemma syvenee ja Akimof tuo jälkimmäisellä puoliskolla tarinaan inhimillisemmän kulman, kun tapahtumaketju aukenee. Ehkei mikään maailmanloppu, mutta ikimuistettava soppa yhden suvun mittapuussa nyt ainakin.

Hyväntahtoiset reppanat ja puolittaiset luuserit ovat kautta aikain olleet suomirockin sankareita. Menneiden suurten maanteiden kuninkaat, jyrkiboit ja kumppanit saavat jatkoa myös uudessa ajassa. Raakut litistyivät koneiden alle, mutta nyt ääneen pääsee se onneton kaveri, joka ajeli metsätyökoneella puron yli ollen autuaan tietämätön jokihelmisimpukoista. Kauniin koskettava biisi soi kuin tähtimiehestä kertonut David Bowie olisi teleportattu suomalaiselle metsätyömaakopille.

Tiisun soundi on monipuolisempi kuin koskaan, mikä on tietysti luonnollista. Onhan albumilla peräti 17 raitaa ja päälle 52 minuuttia mittaa. Musiikki on edelleen helpointa niputtaa suomirockin miellyttävän epämääräisen genren sisään, mutta tempomista eri suuntiin on havaittavissa jälleen siellä täällä mukavasti. Hämmästelin alkuun Tanssitaan vielä -raidan puoligöstamaista iskelmää, joka pitänee ymmärtää hatunnostona menneille päiville. Samaan koppaan kuulunee Läpsystä vaihto, joka rullaa hard rockiaan, kuin voimiensa tunnossa oleva Popeda. Vuonna 2026 suomirock on taas hivenen iäkkäämpi, mutta tämä kaikki on osa Tiisun tapaa pelastaa suomirock vähintäänkin itse itseltään.

Vimman kanssa esitetty Pelon kapina polttaa melkein tuhdit soundinsa jo puhki, eikä niin ikään sinkkuna ilmestynyt Ketä varten pysy aivan rajojen sisällä. Mutta nuo kurotukset onkin tietysti tehty tahallaan, ja ne ovat olennainen osa koko juttua. Kun suomalainen jannu listaa sydämensä syvimpiä tuntoja ja katselee suoraan peilikuvaansa, tulee soundin mennäkin hiukan ruvelle. Nyt poraudutaan ihon alle ja asian ytimeen, eikä edes pieni flirtti ironian kanssa peitä kovia totuuksia.

Kuuluisat viimeiset sanat on Tiisun neljäs albumi ja mielestäni koko sarjan komein saavutus. Nostaisin sen jo tässä vaiheessa klassisen Elämän koulu -debyytin rinnalle ja mahdollisesti jopa yläpuolelle. Tupla-albumi ei ehkä ole taloudellisesti järkevin siirto, mutta taiteellinen lopputulema lunastaa hullunrohkean toimintatavan ja antaa meille bonusannoksen aina toimivaa Tiisua.