Telegraph Vine: A Strange Game

Way Beyondo

Telegraph Vine on siitä harvinainen tapaus, että se vaikuttaa olevan kaikkitietävän internetin puolella miltei täydellinen aave. Niin soittopalvelut kuin sosiaalisen median sivustot eivät näet juuri tunne Telegraph Vinen tekemisiä. Valittua marginaalisuutta voi tavallaan ihailla, vaikka samalla luotu musiikki jää armotta pienemmän piirin iloksi.

Toimitukseen saapui tyylikkään harmailla kansilla varustettu CD-levy, jonka muutamalla lauseella varustettu saatekirje ei tarjoa juuri tekijätietoja enempää. Sävellykset, sanoitukset ja kaiken kuullun levyllä on luonut Mikko Grönlund, joka vastaa myös tuotannosta sekä miksauksesta. Masterointi on sentään uskottu toisiin käsiin, ja laulun editoinnissa sekä pianon äänityksessä on saatu hieman apua. Pohjimmiltaan tämä on silti yhden ihmisen visio.

Entä mistä A Strange Game sitten kertoo? CD:tä ei ole varustettu kansivihkosella, mutta kasaristi kaikuvaa ja dystooppisesti naksuvaa synapoppia luodaan tyyli edellä. Kahdeksan biisiä on jaettu kansissa kahteen ryhmään, kuvitteelliseen A- ja B-puoleen, joten liekö vinyyliä ja C-kasettiakin sitten tuloillaan jossain vaiheessa. Niin tai näin, A-puolen sulkeva Diving Bell olisi täydellinen päätös ennen puolen vaihtoa. Kuusiminuuttiseksi kasvava raita on lopussa silkkaa hypnoottista kuviota, jonka voima perustuu monotonisuuden siunaukseen. B-puolella sama rooli lankeaa In Moonlightin osalle, lievää vahvemman taiderockin tuoksun leijuessa ilmassa.

Telegraph Vine ei teksteissä juuri anna liialle valolle tilaa, mutta suoranainen synkkyyskin osataan pitää etäämpänä. Jälkimmäisen puolen avaava Little Horn on musiikillisesti biisijoukon keveintä ja popeinta antia, jolla soundit saavat leikkiä nostattavammin. Nuoren Gary Numanin kolkkouden mieleen tuova Here to Stay antaa ruoskamaisesti kalahtavan rytmin paukkua, mutta matalampien äänten linjoissa on myös selvää groovea. Hillittyä ja hallittua tietysti, mutta groovea nyt kuitenkin. Tuohon kun lisätään Brian Enon tekemisistä muistuttavia kuvioita kaartelemaan, niin ollaan jo pitkällä.

Soundien saralla tehty työ pitää minimalistisuutta arvossaan, vaikka yksityiskohdillekin suodaan hetkittäin valokeiloja. Dramaattisuus on vahvaa, elokuvamaisuus silmiinpistävää ja silti A Strange Game etenee mielestäni painottomin askelin. Synteettistä svengiä säteilevä Anomie tuo loppukurveissaan runouden ja spoken wordin mukaan kuvaan, yhdistäen levyn maailmoja.

Kahdeksan raitaa ja selkeä visio, jossa on tilaa jopa Fluxin postpunkin sykkeelle. Telegraph Vine ottaa uuden aallon ja tekee siitä jotain todella uutta, liikoja rikkomatta tai purkamatta. Kiitoksia tästä hienosta levystä.