Sweatmaster: More!

Svart Records

Reilu 15 vuotta on pitkä aika pitkäsoittojen väliksi, mutta sen verran ajan virrassa kuljettiin lopulta vailla uutta Sweatmaster-albumia. Paine on taatusti kasvanut hiljalleen trion päässä, etenkin kun keikkailu käynnistettiin uudelleen jo jokunen vuosi sitten. Kitararockin garage-puolella pelisäännöt ovat kuitenkin pysyneet pitkälti samoina, ja vokalisti/basisti Sasu Mykkänen, kitaristi Mikko Luukko sekä rumpali Matti Kallio tuntevat kyllä läpikotaisin sarkansa.

Uusi albumi on bändin historian pisin lähemmäs 39 minuutin mitallaan, raitojakin on ennätykselliset 14 kappaletta. Enemmän on kuitenkin tällä erää enemmän, ja kovempaa soi tietysti lujempaa. More! on näin otsikkona osuva ja huutomerkki lunastetaan välittömästi, kun ässäksi noin puolessa minuutissa paljastuva Dirty Water korkkaa levyn ja antaa garagen raikua.

Onnistuneen avauksen merkitystä ei voi ylikorostaa näin pitkän odotuksen jälkeen, eikä Sweatmaster jätä mitään epäselväksi. Viiden tähden avauksen perään pamahtaa sinkkuvalio Destroyer vastustamattomalla voimalla, actionrockin juhlien jatkuessa. Kolmosraita Scream Out Loud for Love tipauttaa nopeutta, lisäten garageista magiaa soundiin. Näinhän se toimii, kun välillä kiskotaan ja sitten taas työnnetään, eikä rockin pyhää alkutulta yritetä suotta päivittää.

Kuinka suoraviivaista ja näin riffivetoista kitararockia pystyy pitämään mielenkiintoisena, kun kaikki on tehtävä kitara-basso-rummut -kolmikannan suomin aineksin? Kysymys on toki oleellinen, mutta Sweatmaster ei ole mikä tahansa orkesteri, eikä More!-albumia pääse syyttämään ainakaan tylsyydestä. Taika on tietysti ensisijaisesti kunnon biisimateriaalissa, mutta myös ralleja korostavissa mausteissa, reunoissa ja kyvyssä muuntaa mm. vokaalien sävyjä, sekä etsiä kitarasta kutkuttavia soundeja.

Huomattavasti verkkaisempi Hole in the Ground ei ainoastaan helpota äänenpainetta, vaan tuntuu todella painuvan maan koloon, fiiliksen kiertyessä ruuvin lailla. Tail Down hyppää tummemman soundin kyytiin, pahaenteisyyden leijuessa yllä liikoja silti prässäämättä. Miltei huomaamattomat taustavokaalit kääntyvät vaikutelmaa siinä missä kitaran soundikin. Alle puolitoistaminuuttinen punkpurkaus Police Bastard iskee puolestaan sen verran seiskaseiskaa tiskiin, että idea välittyy ja virne leviää.

Sweatmasterin biisijoukosta löytyy tietysti myös tuiki tarpeellisia yleisönvillitsijöitä, kuten erityisesti kertosäkeillään koukuttavat We Take All, jo em. Destroyer, sekä albumin pamauksella sulkeva All Right, All Night. Takovampaa osastoa edustava Spring That Never Ends laventaa tilaa suuntaansa, kaiken vaikuttaessa raikkaan tuoreelta. Leather nojaa alkuvoimaiseen jyrään, jossa huippunopeus korvaantuu jyrkemmin niskaan kaatuvilla seinillä.

More! tuli ja putsasi pöydän pölyistä, liinoista ja lautasista. Kitararock vuonna 2026 kaipasikin potkua ja tammikuun annin perusteella edessä on jälleen yksi kaunis vuosi.