Sleaford Mods: The Demise of Planet X

Rough Trade

Nottinghamin ärhäkkä duo on täällä taas, eli tietysti Andrew Fearn ja Jason Williamson, jotka tunnetaan myös nimellä Sleaford Mods. Vajaa kolme vuotta sitten allekirjoittanut hämmästeli äreän post-punkin voimaa, synapunkin arvaamattomuutta ja spoken wordille sukua olevaa julistusta, kun UK Grim -pitkäsoitto rysähti tuulilasista syliin ärtyneen hirven voimalla.

Osasin odottaa The Demise of Planet X -albumilta kulmikkaita soundeja, roisisti aksenttisen englannin voimasanoja ja tietysti jossain määrin vinhaa groovea, mutta yllätyin silti. Maailma on menossa hitaasti ja varmasti viemäristä alas, elämme uusien diktaattorien aikakautta, jossa vanhoja diktaattoreita kyllä syöstään vallasta, mutta ns. hyvikset eivät ole enää hyviksiä.

Eikä siinä vielä kaikki. Köyhyys ja kurjuus koskevat yhä useampaa pallon asukasta. Saasteet leviävät, luonto kouristelee ihmiskunnan kourissa ja kukaan ei tunnu välittävän enää riittävissä määrin mistään. Se ärsyttää, se kiukuttaa ja se on saanut duon nostamaan pelinsä seuraavalle tasolle.

Ei vaadi paljoakaan oivaltaa, että The Demise of Planet X kertoo planeetastamme, jossa kaikki yrittävät haalia itselleen maksimaalisesti omaisuutta, roskaruokaa ja tonttivarauksia. Suoraan tekijöiden sanoja lainatakseni, olemme skipanneet armageddonin ja siirtyneet suoraan sitä seuranneeseen maailmaan. Musiikin saralla tämä on johtanut yllättäen tanssittavampaan materiaaliin ja uudenlaisiin kimppaprojekteihin.

Sue Tompkinsin vokaaleilla vahvistettu No Touch on miltei melodiseksi luokiteltava poppis, joka ei häpeile tarttuvuuttaan. Biisissä on tietysti useampi hevonen kiskomassa kukin omaan suuntaansa, mutta juuri tuo tempova ristiveto on niin kappaleen kuin osittain koko albuminkin luotettava moottori.

Avausraita The Good Life kaataa toisella kädellään roskista kuulijan niskaan, mutta näyttelijätär Gwendoline Christie ja Big Special tuovat vierailullaan biisiin uusia tasoja. Tekstissä pohditaan mitä on hyvä elämä, kenen taskusta poimimme sen ja mitä sen mukana tuleekaan. Kuluttajien täyttämässä maailmassa ei ole syyttömiä, jos nyt jäljet katoavatkin usein hämärään. Elektroninen biitti nakuttaa, melodinen koukku puree ja värit välkkyvät, eikä toimivuutta ole järkevää mielestäni kiistää.

Hieman toisenlaisen kokemuksen järjestää svengaava Flood the Zone, jolla Liam Baileyn kanssa punnitaan MAGA-maailman taustoja. Ymmärtääkseni myös tumman trapin lähellä kierivä Bad Santa on myös kannanotto Amerikan Yhdysvaltojen nykyisen presidentin tekemisistä. Soundien saralla myös nakuttava ja raksuttava Megaton astuu rohkeasti eteenpäin, uudenlaisen suoruuden ja raa’an silottelemattomuuden kruunatessa sanat.

Sleaford Mods tekee kaikkensa herättääkseen ihmiset koomasta ympärillään. Tämä ei kuitenkaan tee albumista yhtä pitkää ja piinaavaa saarnaa, sillä teksteissä painotukset ja näkökulmat vaihtuvat vikkelään. Toki sekaan on mahtunut pari ylilyöntiäkin, mutta kaikki on tapahtunut suuremman hyvän nimissä.