Joni Ekman: Joko saa laulaa?

Svart Records

Laskentatavoista voidaan aina vääntää, mutta Joko saa laulaa? on jo aika mones Ekman-kiekko. Materiaalia on ilmestynyt Joni Ekman & Koira ja Joni Ekman Group -nimien alla, minkä lisäksi suomenkielisen rock’n’rollin väsymätön sissipäällikkö ja riffikersantti on julkaissut materiaali myös vain omissa nimissään. Tällä erää ”suomalaisen ressukkarockin pikkujättiläinen” on hilannut itseään aaningin lähemmäs kitarapoppia, sellaisessa 70-luvun hengessä – tietysti.

Olen vuosien ajan pälissyt kaikille lähelleni osuneille, kuinka Ekman osaa tehdä täysin läpikuunnelluista ja tutuista jutuista uusia asioita. Tässä sitä ollaan taas ja mitä muutakaan voin todeta, kun Yö soi davibowiemaisesti svengaten ja glamin perintö tuikkii hiljaisen tanssilattian yllä laiskasti pyörivästä peilipallosta. Eikä syksyinen ykkössinkku Ostoksilla lähde sen kauemmas ostosreissulle, vaan groovaava kitarapoprock on suoraa jatkoa kaikelle jo aiemmin kuullulle.

Ekmanin tapauksessa nousee toistuvasti esiin kitararockin dilemma. Jos kaikki on jo tehty, niin miksi tehdä enää enempää? Vastaus on mielestäni selvä. Kyse ei ole siitä mitä tehdään, vaan kuinka se tehdään ja syntyykö prosessissa toimivia kappaleita, jotka oikeasti seisovat omilla jaloillaan. Historiasta voi ja saa lainailla, mutta korvat tietävät mistä pitävät, melodiat ja riffit joko synnyttävät tuntoja, tai jäävät soimaan vailla sen kummempaa vastakaikua.

Joko saa laulaa? on häpeilemättömän nostalginen albumi, sitä en kiistä. Ekman on kuitenkin jälleen kerran onnistunut löytämään jotain raikasta, erilaista ja uutta. Näin uusin levy on osin ’sitä samaa vanhaa’, sekä jotain uutta ja parhaimmillaan jopa vaikeasti määriteltävää. Kahdeksasta raidasta ei suoranaista hutia löydy, reilu puoli tuntia on prikulleen oiva kokonaismitta kuullulle, joten miksi antaa risuja ruusujen sijaan?

En ole mielestäni mikään rock’n’rollin valokeilassa kriittisen näkökykynsä menettänyt Ekman-fanaatikko, vaan nuuhkin alkuun hyvinkin epäluuloisesti instrumentaaliraitaa Viinirypäleet. Entä sitten rauhaisampi Kello on jo paljon? Mitä tuo aamuyön tunneista syntynyt melankolinen melankoliapala varsinaisesti antaa? Vastaus löytyy mielestäni julkaisun muodosta. Neljä biisiä A-puolella, saman verran B-puolella ja formaattina albumi, jolla mielestäni kuuluukin vaihdella tunnelmaa. Ehkei mitään rakettitiedettä, mutta yhtä kaikki raketti lentää komeasti rock’n’rollin taivaalla.

Albumin avaa garyglittermäisesti takova Tule rakkaus, jonka jälkeen uusi sinkku Lasi vettä ja näkemiin on ehkä pienehkö notkahdus muuten toimivalla A-puolella. B-puoli rakentuu värikkäämmin, eikä ankkuri Ei kuulu, ei näy varsinaisesti sulje matkaa rokkijuhliin, mutta onhan tässä kasassa – jälleen kerran – toimiva rock’n’roll albumi. Soundien julkea 70-lukulaisuus saattaa aiheuttaa pieniä allergisia oireita, mutta muuten en löydä suurempaa huomauttelun aihetta. Kyllä nyt saa jo laulaa mukanakin.