Taneli Harma: Tähtien takana on satumaa

Eclipse Music

Suomalaisen musiikin sielunmaailman selvittäminen on vaikeaa, etenkin jos tekemisiä pitää avata muiden kulttuurien parissa varttuneille. Mikä ihme on tämä melankolian, iskelmän ja kaipuun värittämä pohjasävel, joka tuntuu ponnahtavan esiin hiukan kaikesta, mitä katajainen kansa tekee? Miksi, mistä ja keille?

Debyyttipitkäsoittonsa julkaissut Taneli Harma tuntuu ilmestyneen kuin tyhjästä, mutta artisti omaa samaan aikaan jo nipun vastauksia keskeisiin kysymyksiin. Harman itsensä säveltämät, sanoittamat ja soittamat kappaleet ovat kuin suomalaisuutta, Suomea ja suomalaisia puolidokumentaarisin ottein tutkivan kuvitteellisen elokuvan ääniraitaa. Sielukas sähkökitara maalaa horisonttia rautalangan naapurissa, folkahtava poprock soi haastaen ja kaikki pysyy silti sävyisänä.

Epäilys on yksi pohjoista luonnetta harmillisesti hallitseva elementti, joten Harman tekemisiä kuunnellessa tulee helposti pohdittua: kuinka tosissaan tässä nyt ollaan? Ja mikä vielä pahempaa, vinoileeko heppu meille?

Mitattavaa virnettä on taatusti parillakin raidalla, mutta mielestäni Harma ei virnistele pahansuovasti, eikä missään nimessä suoraan kansalleen vaan heidän kanssaan. Sirkus ja leijonat oivaltaa kepeydessään elon kipeyden ja keveyden kumman tasapainon. Sanoja voi kuunnella sanoina tai vertauksina, mutta tilanteen tragikoomisuutta mikään ei peittele piiloon, ei edes puolihilpeä vihellys.

Saatekirjeessä korostetaan poikkeuksellisten rytmisoitinten, kuten amppeleiden ja viinipullojen panosta, mutta osia tärkeämpiä ovat mielestäni itse kappaleet. Eri äänistä kootut tarinat, joilla Harman kertojaääni kulkee sinne ja tänne. Kaunis maailma näkee viehättävien nuottien välistä maailman raadollisuuden ja suoranaisen pahuuden. Ironiset sivulauseet eivät ohita asiaa, ellet niin itse valitse.

Kertoja kääntää peiliä suuntaan ja toiseen kuulijan edessä. Minä ja sinä, me ja he, eikä melankolinen kaunokainen Sjöde lähde viisastelemaan sen kummemmin. Enkä tiedä kenelle Luut kappaleessa lauletaan, ellei omalle peilikuvalle, joka toteaa tilanteen ja ilmoittaa hommien olevan pian paketissa. Tekemiset on tehty, sanomiset sanottu ja loppusaldo ei päätä huimaa.

Satunnainen kuulija huomaa jääneensä taas pelikentälle yksin pallo hyppysissään, mutta ainakin on se pallo ja vapaus potkaista, lyödä, kuljettaa, pomputella tai vain leikkiä pallonsa kanssa. Harma tavallaan antaa musiikkinsa, tuon melankoliasta kumpuavan americanan, suruisan kitarapopin, rautalangan kanssa leikittelevän rockin, efektiavusteisen folkin ja ties minkä muun luoda tiloja, joita jokainen voi täyttää tavallaan.

Taneli Harma on kaapannut lännen mystisiltä mailta voiman, joka kertoo ihmisen sielun suuruudesta. Yksilön voimasta ja vapaudesta on kuitenkin moneksi, liiankin moneksi, jotta paikoista voisi saada kasaan paratiisia. Tai edes mitään sinne päin viittaavaa. Suitsukkeita, kultaa ja mirhamia heittää heti avaajana dilemmat tiskiin, eikä päätösraita Avaruusaikaan varsinaisesti sulje mitään, paitsi harvinaisen onnistuneen albumin. Askarruttavaa.