Mojova lisä: Kivikauden ihmiset

Visual Power

Debyyttialbumia on hyvä kypsytellä riittävän pitkään, mutta Mojova lisä -yhtye pistää tuolla saralla useimpia muita paremmaksi. Yli 51 vuotta perustamisensa jälkeen ryhmä näet ottaa ja laittaa alkuperäiskokoonpanolla esikoispitkäsoittonsa ulos. Eikä sillä kuulla edes sinkkubiisiä, joka tosin ehdittiinkin julkaista jo vuonna 1981. Progehtavaa kitararockia kutsutaan saatesanoissa myös melodiseksi suomirockiksi, mutta 70-lukulainen proge on mielestäni määräävin linja.

Levy avataan ainoalla englanninkielisellä kipaleella, enkä oikein ymmärrä ratkaisua. Sirens Wail ei muotonsa puolesta eroa niinkään muusta biisijoukosta, muttei mielestäni ole materiaalin terävintäkään laitaa. Riippuu tietysti siitä, mitä alulla haluaa saavuttaa, mutta esimerkiksi päälle 13 minuuttinen Pohjoisen matkakuvia olisi ollut mielenkiintoisempi valinta ilman finglishin painoa. Paksuilla synilla/koskettimilla kuorrutettu progeteos puikkelehtii kuin Yesin ja Kasevan villin onnekas hybridi. Haluatteko yllättyä ja ihastua: tässä raidassa piisaa omaksuttavaa, ihailtavaa ja pohdittavaa. Scifi-henkisen soundin kanssa leikittelevä Kivikauden ihmiset voisi myös tipauttaa leukoja lattiaan jo aiemminkin, mutta ehkäpä kaikelle on syynsä.

18 raidan ja 78 minuutin mittainen albumi on mammutti, joka erottuu ajassaan ja ajastaan. 70-luvun progejättien oppeja on omaksuttu, mutta mukana on suomalaisen kitararockin suoruutta, sekä toisinaan hiukan alkuperäisen uuden aallonkin vinoutta. Sekoite on uniikki ja soundi vähintäänkin persoonallinen. Nelihenkinen bändi soittaa vakaasti, heitellen väleihin persoonallisia kurveja ja rakentaen kappaleisiin yllättäviä tiloja. Sovitusten saralla näkemys on usein persoonallinen, eivätkä edes omin voimin tehdyt miksaus ja masterointi polta soppaa pohjaan. Kyllä plus 50-vuoden kokemuksella jo pitkälle päästään.

Ajan lehdet kääntyilevät kun Modernia vuorovaikutusta rymistelee rokimmin ja Brutus pohtii selkään lyötyä tikaria asteen jethrotullimmin. Tunteet säkenöivät ja iskevät tulta, mutta spektri on jälleen ihailtavan lavea. Vakavasta aiheesta hilpeyttä venkoileva Kirves muistuttaa kotoisen outorock-orkka Tekramütischin tekemisistä, mikä lasketaan ehdottomaksi eduksi. Kaverin kaveri saattaa jo kompastua jalkoihinsa, vaan kaatuilukin taitaa olla ihan tahallista ja taituroiden tehtyä.

Kroonista virnettä suupielissä ilmenee myös, kun yhtye kronikoi tarinansa 1974-kipaleella. Asiat kerrotaan kuten ne ovat, kirjaimellisesti, ja tavallaan keskustelua käydään samalla eri aikojen välillä. Ajat olivat erilaiset, kaikkea tapahtui ja silti lopputulema ei maistu kuin sopivasti sanomalehtikatsaukselta. Kuka vielä tämän jälkeen voi väittää, ettei suomenkielisillä lyriikoilla ole tätä nykyä oikeaa sanottavaa?

Kivikauden ihmiset -albumi pistää skaalat koetukselle pisteytyksen saralla. Ehdin pohtia kaikkea mahdollista kahdesta viiteen tähteä, vaan aika on vain jalostanut levyä, jolle sille kannattaa ehdottomasti antaa toinen, neljäs, ja miksei vaikka kuudeskin kierros soittimessa.