Gunk: Hard

Omakustanne

Gunk-nimisiä artisteja sekä bändejä on useampia, mutta yksikään niistä ei kuulosta läheskään samanlaiselta kuin se mitä Susanna Karhi, Janne Martinkauppi, Petri Pirtilä ja Antoine Verhaverbeke ovat luoneet yhdessä. Hard on itse asiassa toinen kahdesta julkaisusta, jotka saapuivat samaan aikaan ja vieläpä samassa paketissa. Julkaisuista toinen, eli Barn, on merkitty ainakin bändin Bandcamp-sivuilla hivenen vanhemmaksi, joten Hard nousi uudempana teoksena arvioitavaksi.

Gunk lähestyy musiikin käsitettä persoonallisen erilaisesta suunnasta. Mitään suoraa laulua/vokaaleja levyllä ei kuulla, eivätkä kappaleet seuraa ns. totuttuja reittejä. Kokeellisissa ääniteoksissa ei ole mitään suoria A- ja B-osia, kertosäkeitä yms., vaan nyt keskeinen avainsana on kokeellisuus. Ennemminkin äänikenttästruktuureilta tuntuvat raidat etenevät syklimäisesti ja kehissä. Erittäin hitaissa rakenteissa on tavallaan ambientmaisia ominaisuuksia, joita noise-rönsyt satunnaisesti rikastavat ja monipuolistavat, mutta kulku on hidas, pohtiva, asettunut.

Yleensä näennäisesti paikallaan kiertäviä kuvioita lisätään hiljalleen toinen toisensa päälle, kehät kehittyvät, täydentyvät ja lopulta jopa saattavat haastaa toisiaan. Kehitystä tapahtuu alati ja kaikkialla, mutta havainnointi on haastavaa juuri syklisyyden ja kehien ansiosta. Snot on tässä seurassa suorastaan energinen ja hälyisä, kun taas melko samoista askelmerkeistä lähtevä Blue on nimeään heijastellen sävyisämpi, surumielisempikin. Jännästi vinkuvilla äänillä ja taustan kolahduksilla pelaava Shed on ainoa alle kuuden minuutin tuokio, mutta aika on lopulta suhteellisen tarpeeton suure näissä kaavoissa.

Albumin kaksi yhdeksän minuutin rajan ylittävää jättiä ovat pitkäsoiton lämmin ja hellä sydän. Ilpon pitkät venytykset ovat hetkittäin hälyisempiä, mutta alla kulkeva kaunis melodia kestää kyllä matkan kolinat ja kolhut. Link on kirjoissani lopulta se silkkisin raita, jonka lähemmäs kymmenen minuutin mitta tekee siitä säyseän jätin. Toki kohinaa, rahinaa, rasahtelua, naksahtelua, vinkaisuja, kolahduksia ja särinöitä riittää tälläkin osuudella, mutta niistä kaikista punoutuu verkalleen jotain kovin lämminhenkistä ja arvokasta. Samaa ihmettä etsin muualtakin albumilta, mutta ainakaan toistaiseksi en ole sellaisia löytänyt.

Gunk ei juuri nuoraa anna, eikä Hard ole kompromisseilla siunattu teos, mutta hälyisessä ehdottomuudessaan se on ainakin kiistatta oma härkäpäinen itsensä. Alusta loppuun ja lopusta alkuun. Minimalistinen ja sivuääniä suosiva kokonaisuus osuu jonnekin hiljaisen noisen ja avantgardistisen ambientin välimaastoon. Saatesanoissa mainittua minimalistista jazz improvisaatiota en havainnut, mutta ehkä ymmärrän termin vain eri tavoin.