KVART: Yhtä samaa mieltä

Omakustanne

KVART on yhtye, josta allekirjoittaneella ei ollut mitään hajua ennen debyyttialbumin fyysisen kappaleen saapumista Desibeli.netin toimitukseen. Bändin mahdollisesta demovaiheesta tai muistakaan käänteistä ei ole tietoa. CD:n mukana ei nähtävästi saapunut edes saatelappua, joten musiikki puhukoot puolestaan.

Mikäli tämä todella on esikoisjulkaisu, niin siinä tapauksessa Roni, Tuukka, Veli-Matti ja Mikko ovat melkoisia tekijöitä. Levyn soundimaisema on rikkaan yksityiskohtainen ja silti myös selkeä, suoraviivainenkin toisinaan. Nelikon kitararock on samaan aikaan angloamerikkalaisen rockin perinteitä ja juuria kunnioittavaa, sekä selvästi suomalaista rockia, toisinaan jopa suomirokkia. Tasapaino ainesten välillä on toisinaan konkareillekin hankala saavuttaa, mutta KVART tuntuu viihtyvän kiikkulaudan keskivaiheilla ongelmitta. Eikä touhu rutista edes kulmia, vaan siinä tasapainoillaan jopa hymy naamalla.

Täydellinen hybridi näistä luonteen eru puoliskoista on Kirje tasavallan presidentille. Raidalla kuullaan samalla albumin ainutta vierailijaa, kun Aleksi Saraskari rikastaa lähemmäs kuuden minuutin mittaista rokkieeposta. Puhallinsoolo tuo hyvällä tavalla mieleen Lou Reedin kokeellisuuden, iso rokkiteos pitää toisessa jalassaan Springsteenin buutsia, toisen jalan livahtaessa muodittoman väriseen muovisandaaliin. Pieni kuplettihenki toimii kruununa, jonka kaltevuuskulman jokainen kokenee hieman eri tavoin.

Ensimmäiseksi sinkuksi valittu Hulluja unelmii on myös kumma tapaus. Yhtäältä teksti maalailee unelmista jopa kauniisti, toisessa hetkessä sanan säilä sivaltaa ja muutama rivi törkkää kipeästi alavatsaan. Miksi noin sanottiin? Pitikö tuokin lause heittää tuosta vain?

KVART ei selittele, tai jää katsomaan taakseen, vaan juna vain puksuttaa ja modulaatiokin laitetaan viimeisellä minuutilla peliin. Kakkossinkku Liian ylpeä on laulu rakastumisesta, josta ei rakkauslaulua saa vääntämälläkään. Tätä kirjoitettaessa uusin sinkku Hoosianna on avunhuutona outo, mutta nimi pitänee ottaa kirjaimellisesti. KVART muistuttaa monesti muista ja pelaa selvästi kunnianhimoista peliä, mutta itse tunnun hukanneeni sääntökirjan toisinaan jonnekin peliä seuratessa. Vai oliko sellaista ensinnäkään saatavilla?

Sinkkujen ulkopuolelta ja kentän reunoilta löytyy muutama kiehtova tuokio. Alkurähinöissä kajahtava Soittajan päiväkirja on Tom Pettyn Eppu Normaaliin ymppäävä kaunokki, jonka soundit hivelevät Dire Strais -hermoja. Ikuisii on viehättävän rauhallinen ankkuri, joka uskaltaa kasvaa lopussa isommaksi, mammuttitaudin turvotuksen silti sirosti väistäen. Muutoksii on bändin versio bluesin sinisistä iltataivaista, sielukkaan kitaran vaellellessa tuntojen puhtailla alkulähteillä. Eli bändistä on moneksi ja monta ääntä mahtuu samaan tilaan.

Värikkyys on hyve ja runsaus kirjoissani siunaus, mutta silti muutamankin biisin rönsyjä olisi voinut leikellä ja trimmailla. KVARTin tapa valita toistuvasti malleista isompi, korkeampi ja leveämpi pelaa niin pitkään kuin materiaali on A1-luokkaa – mutta sitä se ei aina ole. Perustat ovat lujat ja ydin kunnossa, joten nyt vain eteenpäin, vaan ehkei välttämättä ihan jokaiselle huipulle, joka horisontissa siintää.