Maahumala: Loittoneva hahmo

Omakustanne

Alkutarinat ovat toisinaan syntyneen muodon täydellisesti selittäviä ja taustoittavia saagoja, tai sitten ne ovat vain taitavasti luotuja tarinoita. Painajaispoppia omien sanojensa mukaan luova Maahumala syntyi kuuleman mukaan Tamperelaisen taidemuseon kellarissa talvipäivänseisauksena 2023. Duon muodostavat Petteri ja Miina, joita on viulullaan studiossa avittanut Kiti. Lopputulos on kieltämättä jotain erilaista. Seitsemän raitaa jäätikkömäisen hitaasti liikkuvia äänimaisemia, spoken word -kategoriaan kallistuvaa vokalisointia ja tunnelmia, tunnelmia, tunnelmia.

Maahumalan luomat äänimaisemat ovat erittäin verkkaisia ja pistäviä piikkejä vältteleviä. Virtaviivaisuus on avainsana ja hidastettu synapop lie osuvin lyhyt kuvaus, jos musiikki on pakko tunkea johonkin tiettyyn lokeroon. Painajaismaisuus on tietysti kunkin kuulijan korvassa ja mielessä hivenen erilaista, mutta Haavat avaa onnistuneesti väyliä eri tasoille. Petterin syntetisaattoreiden tehtävänä on pysytellä taustalla, mutta Miinan lausunta jää pitkiksi ajoiksi tauolle, jolloin erilaiset äänet saavat valokeiloja.

Sinkkupotentiaalisia hetkiä joukosta on vaikea osoittaa, mutta Anne Clarkin miellyttävästi mieleen tuova Cloud Specialist voisi olla sellainen. Synapilvet ovat kuin onnistunut yhdistelmä Jan Hammerin kaupallista materiaalia ja Twin Peaksin soundtrackin yötä, jolla Angelo Badalamenti kukoisti. Lisätään savuiseen seokseen vielä ripaus pohjoista hämärää ja lakonista ironiaa, niin käsissä on omanlaistaan täydellisyyttä hipova painajaispoppaketti. Hieman samoissa viidoissa vaeltelee Metsään kuolemaan, joka on nimeään valoisampi siivu ja suorastaan aasialaiset vivahteet tekevät metsästä nyt toisella tapaa mystisen paikan.

Loittoneva hahmo on askarruttava albumi, jolta ei löydy otsikon mukaista kappaletta. Avauksena soiva Mustia lehmiä on päälle kahdeksan ja puolen minuutin mitassaan kuin testi tai koetinkivi, jonka jälkeen loppulevy tavallaan vain hakeutuu samaan uomaan. Outo sivuaskel Rakastaa/pakastaa vaikutti myös ensin suoranaiselta horjahdukselta, vaan onko kyseessä sittenkin se painajaismaisin hetki. Pala David Lynchin killoista, niiden takaa ja ehkä kauempaakin.

Maahumala on äänitaidetta ilman rampauttavia ehtoja ja reunoja. Metsiin viittaavat tekstit ja persoonalliset soundit luovat yhtenäisen teoksen, jossa riittää retkeiltävää.