Hirttämättömät: TörkyKantri

Omakustanne

Näyttää siltä, että sattuman, kohtalon tai ties minkä voimien takia päädyn aina arvioimaan Hirttämättömät-yhtyeen julkaisuja jotenkin oudolla aikataululla. Törkykantribluesin voima oli silti haastamaton vajaa kolme vuotta sitten, kun Nyt jotain toimintaa -pitkäsoitto ilmestyi. Se mielessä pidin kiinni myös TörkyKantri-albumista, vaikken siitä lopulta mitään fyysistä kappaletta käsiini saanutkaan. Mutta se on toinen tarina toisia aikoja varten.

Mistä TörkyKantri siis on tehty? Mikä on bändin perimmäinen idea? Katsotaanpa…

Mikäli kuuntelet kahdeksan biisin annoksen vinyylinä, niin A-puolen alku ja loppu ovat melkoinen rysty/kämmen tupla. Hartaus hämmentää gospelmaisine vingutuksineen, mutta eivät soittajat rienaamaankaan ryhdy, sillä kulutushysteriaa kritisoiva Päivästä toiseen kaipaa juuri moista ramppia hyppyään varten. Puoliskon todellinen herkkupala on kuitenkin bluegrassin kiertoon nojaava En tuu enää koskaan takaisin, jonka jälkeen on hyvä viettää hetki vinyylin puoliskoa vaihtaen – tai sitä simuloiden painaa vain hetkeksi paussi soittimesta päälle. Joku paineli joskus ahon laitaan, mutta uusi aika vaatii uusia ratkaisuja ja vilahtaapa jopa itsensä rockin Kuningas isoksi äityvässä pakotarinassa.

B-puolen korkkaava Rakkauslaulu ei ole tunnustus lemmitylle, vaan tekemisen riemusta syntynyt soittamisen ja itse musiikin ylistys. Rautalankaa väännetään rockabillyn kanssa rusetille mitään silti rikkomatta. Pelkkää pimeää on periaatteessa puoliskon tummin teksti, mutta jotenkin yhtye osaa väistää törkyisimmät kurakot ja saa valitukseensakin kaurismäkeläistä vinoutta. Kravatti on suorassa ja tukka kuosissa, mutta silti jotenkin kaikki on myös hivenen vinksallaan.

Moni on sanonut bändin soittavan punkkia, mutta moinen olisi kovin yksinkertaistavaa. Toki Hirttämättömät 2 voisi olla peräisin Motörheadin katalogista, mutta kiekon nimibiisi TörkyKantri venyttää skenen kuin skenen reunoja. Bluegrasspunkkia? Kantrikaahausta? Nimien kanssa on kiva leikkiä, mutta etenkin tikkuisten tekstien ansiosta törkykantri lienee se osuvin kuvaus.

Viimeiset pluspinnat on annettava yhtyeelle siitä, että vaikka suksen pito ja luisto löytyvät lyriikoissa kroonisesti väärään aikaan, ei asioita tarvitse kuorruttaa laatusanavyöryillä. Niinpä kun ärräpäätä annetaan, se todella nostaa kulmakarvoja ja korostaa tilannetta. Stetsonia kohotan lisäksi korkealle soundivelhojen työn edessä, sillä bändin sähköiset ja akustiset soittimet sulautuvat niin herkullisesti yhdeksi, tuhdiksi bändisoundiksi. Siinä on leveyttä, voimaa ja ytyä, mutta myös ilmaa ja nostoa.